pienen elämän pirstaleet

Keskiviikkona olin illalla muutaman tunnin poissa kotoa istuessani illallisklubin naisten kanssa päivällisellä. Eilen lähdin jo heti neljän jälkeen, Fredden sanoin, hömppään. Lähdin Dare to Be tilaisuuteen naisryhmän kanssa. Dare to Be on sekoitus pidennettyä jumalanpalvelusta, Jari Sarasvuon ”life coaching” tapahtumaa ja rockkonserttia. Grammyehdokas Natalie Grant lauloi ja brittipastori Charlotte Gambill puhui. Se puhui elämästä, se puhui naiseudesta, se puhui yhteiskunnallisista asioista, se kehoitti lopettamaan kitisemisen ja keskittymään elämään vinkumisen sijasta. Oli muuten hyvä ilta. Oli kivaa ja kannustavaa, ja enhän mä koskaan käy missään. Hyvä että menin, mutta olis kai kuitenkin pitänyt jäädä kotiin.

Lähdin neljän jälkeen ja jätin kotiin kiukuttelevan tytön. Näin jo aamulla että sitä ahdisti normia enemmän. Koulusta tullessa se oli kiukkuinen ja ärhenteli oikealle ja vasemmalle. Se halus olla yksin ja se halus olla sylissä ja se halus kai olla yhtäaikaa yksin ja sylissä, ja että siihen kosketaan ja ei kosketa. Kun kysyin, se vastas et sitä ahdistaa ensviikko ja puolikkaat koulupäivät. Tiesin että jos vaikka sekin ahdistaa, ahdistaa sitä myös joku muu, isompi asia. Viimeiset yöt se on taas herännyt painajaisiin. Viimeiset yöt se on ollut levoton ja päivät kiukkuinen.

Tulin kotiin ennen puoltayötä. Fredde sanoi et ne oli jutelleet M:n kanssa. M:aa ahdistaa mun töihin meneminen. M:aa ahdistaa se että oli kaksi iltaa poissa. Ei. Ahdistaa on väärä ilmaisu. Ahdistaa kuulostaa hallittavalta. Ahdistaa kuulostaa siltä että siitä voi päästä ylitse, ja että siitä selviää kyllä. Ahdistuksesta selviää kyllä. Ehkä parempi ilmaisu olis sanoa että mun lapsen maailma hajoaa pirstaleiksi kun olen kaksi iltaa samalla viikolla omissa menoissani. Mun lapsen maailma hajoaa pirstaleiksi kun mun kahteen iltamenoon yhdistetään ajatus siitä et mä meen jossakin vaiheessa töihin ja että koulussa on ensiviikolla toisenlaista, erilaista. 

Niitä pirstaleita me ollaan sit raavittu kasaan tänään. Niitä mun lapsen elämän pirstaleita. Joku ajattelee että mene vaan, kyllä se tottuu ja sopeutuu. Liian monta kertaa ollaan kuitenkin jo nähty että se ei sopeudu. Ulkopuolisen silmissä meillä on lapsi joka saa tahtonsa läpi. Sisältä katsottuna meillä on lapsi jonka maailma on hauras, se on kuin korttitalo joka kaatuu kun pöytää tönäistään tai ikkunanraosta tuleva tuulenpuuska osuu siihen. M itki aamulla kun se heräsi. M itki kun se puki päälle. Se itki kun mä vein jannut synttäreille. Se ei itkenyt sitä että sitä ei ollut kutsuttu, onhan se lukemattomia kertoja ollut kutsuilla ilman jannuja. Se itki sitä että mä vein jannut sinne; ”Mama, but I only want you...” Ei se tee sitä tahallaan. Ei se tee sitä saadakseen huomiota. Sen maailma on vaan toisenlainen, ja usein se tarvitsee mua pysyäkseen edes jotenkin kasassa.

Kyllä sen pitää joo harjoitella sitäkin että mä oon poissa. Mun kuukaudet töissä kuitenkin rikkoi siinä jotakin. Ennen kun menin töihin, oli ihan jees et menin omien ystävieni kanssa. Nyt sen maailma menee pirstaleiksi, ja mun iltameno palauttaa sen takaisin siihen menettämisenpelkoon ja paniikkitilaan jossa se vietti ne kuukaudet kun lähdin ennen kuin se palasi koulusta ja palasin yöllä. Jonakin päivänä me ollaan taas päästy siihen kohtaan että mä voin mennä. Nyt on aika olla kotona, rakentaa perusturvaa takaisin yksi palanen kerrallaan. Katson kalenteria ja vedän viivan. Yhden sinne ja toisen tänne.

Muistutan hiljaa itselleni, tämä on vain hetki. Tämä on vain pieni pisara meressä. Tämä on vaihe, eikä vaiheet kestä ikuisuutta. Mun vuoro on myöhemmin. Illalla se tekee mulle muovailuvahasta keksin, punaisen sydämen jossa lukee "mama". 

Mä laitan Spotifysta levyn soimaan. Natalie Grant laulaa, "Burn Bright"