Siirry pääsisältöön

lentävillä lautasilla pääsee pakoon

Jos jollekin ei jostaki syystä ole vielä tullut selväksi niin korostettakoon vielä kertaalleen että mä kuulun hyvinkin vahvasti kategoriaan sohvaperuna, ottaen huomioon että ihan oikeesti ehdin harvemmin istumaan siellä sohvalla ja sipsitkin jää syömättä. Sen sijaan lasissa on kuplivaa näin tiistai-illan kunniaksi, pöydällä palaa kivilyhdyissä tuikut ja lauma leimaa tossa vieressä robotteja.




En laske itseäni aktiiviseksi liikkujaksi. Mun liikunta rajoittuu metsäpolulle Koiran kanssa, ulkoiluun tai puuhaamiseen lauman kera tai satunnaiseen pyöräretkeen. Joskus tulee käytyä jalan kaupassa tai vaikka siellä silmälääkärissä. En varsinaisesti harrasta liikuntaa – ikinä.

On mulla aina ollut lenkkarit sitä puskassa rämpimistä varten. Siihen on saaneet kelvata outletistä tai tarjouksesta ostetut ihanmitkätahansa – lue Niket tai Reebokit. Kunnes. Jalka perhana alkoi kipeytymään tosta sääriluun sisäpuolelta turhan usein. Ensin se oli satunnaista ja lopulta jalka oli kipeenä aina kun mulla oli ollut tossut jalassa. Bussipysäkin maratoonarit osas kertoa että mulla on A) vanhat tossut – ai pitääkö niitä vaihtaakin? B) epäsopivat tossut – onko niitä jotenkin erilaisiakin? Mä luulin et ne kalliit, siis yli kolmenkympin, on jotain hifistelijöitä varten. Olin jotenkin kuvitellut et pääasia on et ne ei hierrä. Mulle neuvottiin et mun pitää mennä jonnekin tolkuttoman kalliiseen askelanalyysiin. No en varmaan mene, kyllä mun täytyy kyetä kiertämään kortteli, kävelemään bussipysäkille ja rämpimään kuralätököissä metsässä ihan analyyseittäkin. Jatkoneuvo oli perehtyä erilaisiin tossuihin netissä ja sit vaan koklata.

Googlasin lättäjalkaan sopivia lenkkareita. Ei niin että mulla olis lättis, mutta niistä kolmenkympin, viisvuotiaista Nikeistä tuntui puuttuvan se jalan kaaren tuki. Meinasin pyörtyä kun mulle suositeltujen tossujen hinta oli järestään päälle satasen. Kuka hullu maksaa lenkkareista tällaisia summia? Ehkä ne maratoonarit siellä bussipysäkillä. Opin että näitä kenkiä on erilaisia merkkejäkin, siis muutakin kuin ne Niket ja Reebokit. Oli kaiken maailman Asicseja ja Brookseja ja mitä lie lentäviä lautasia. Kävin rämpimässä puskissa ja jouduin taas linkuttamaan viikon verran Danskot jalassa kun muilla ei kyennyt kävelemään ollenkaan. Annoin periksi ja investoin. Tilasin itselleni elämäni ensimmäiset satasen tossut, $97 alessa. Päädyin niihin lentäviin lautasiin. Brookseissa olis kuulemma ollut myös hyvä tuki, mut niihin ei kyennyt hinnan noustessa lähemmäksi kahta sataa. Ranskalaiset Saucony Omnit.



Vapisevin käsin vetäisin lenkkarit tänään jalkaan ekaa kertaa. En pelännyt niinkään niitä lenkkareita kuin sitä minkä joutuisin metsässä kohtaamaan. Eilen illalla kun kuuntelin niitten tavanomaisten pöllöjen sijasta kuinka kojootit tappoivat meidän talon takana jonkun, äänestä päätellen koiran. Se oli karmaisevaa kuultavaa, enkä todellakaan halunnut törmätä kenenkään rakkaan lemmikin raatoon. Kojootti on näistä meidän kulmien villeistä pelottavin. Se peittoaa mun mielessä mennen tullen puumat ja karhut. Kojootti on uhmakas, ylimielinen ja peloton. Se seuraa ihmistäkin metsässä vailla pelkoa. Liian monta tarinaa olen kuullut golfkentällä tai metsäpolulla perässä kulkevasta pedosta, en urbaanilegendaa vaan ihan ystävien kertomana. Karhuilta ja puumilta ei tarvitse suojella lapsia, kojootilta pitää. En onneksi joutunut kuvaamaan kenenkään koiranraatoa. Karhu ja puuma väistää ihmistä, kojotti on tappaja eikä sitä kiinnosta kuka siellä polulla kulkee.




Aivan parhaat tossut. Kannatti maksaa. En taatusti hanki uusia kolmen kuukauden kuluttua, enkä ensi vuonnakaan. Ostan uudet sit kun säären sisäsivu ilmoittaa et on aika ostaa uudet. Kyllä kannatti investoida. Jokainen meistä käyttää rahansa erilaisiin asioihin. Ekaa kertaa investoin lenkkareihin. Mun mielestä on itsestäänselvyys maksaa keittiöveitsestä muutama satanen. Toisen mielestä se viidenkympin pölkky, missä on kymmenen veistä on riittävä. 

Saucony aka flying saucer

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän