Siirry pääsisältöön

kummallisia perheitä

Meidän lapset ”tietää” että niillä on kaksi setää ja yksi täti, neljä serkkua ja sit niillä on isoisä ja B, ja isoäiti ja P. Tai oikeastaan mä en usko että ne tietää kuka se P on. En oo ihan varma tietääkö ne edes että se on. Isoäitikin on sellainen puolimystinen hahmo, siltä tulee paketteja ja kortteja ja joskus sille voi sanoa hein puhelimessa, mutta eihän niillä oikeesti ole minkäänlaista suhdetta ihmiseen jota ne ei ole koskaan tavanneet. Käytännössä ne kuitenkin tietää että niillä on sukulaisia siellä jossakin kaukana, ja ne tietää miltä ne näyttää. Ne tietää et Freddellä on kaksi veljeä ja sisko, ne osaa nimetä nimeltä Fredden siskon koska se on laumalle ihan oikeasti tuttu. Samalla tavalla kuin ne tietää Isoisän ja B:n. Freddellä on perhe ja Fredden perhe on myös meidän perhettä.

Mulla ei ole perhettä. Ekaa kertaa vasta tänään tajusin ettei meidän lapsilla ole minkäänlaista mielikuvaa mun perheestä, vaan meidän perhe on me ja sit Fredden puolen suku. Ne on rakkaita ja tärkeitä. Tajusin sen kun aamusta K ensin kysyi et koska mun vanhemmat on kuolleet? Olinko jo aikuinen? Kerroin että faija on kuollut. Etsin netistä valokuvan ja esittelin sitä lapsille. Ne ei olleet koskaan aiemmin nähneet kuvaa mun faijasta. Sanoin että mun äiti kyllä elää vielä, ja ne kysyi kuinka vanha se on. Vastasin että kohta 66-vuotta. K sanoi; ”Mut se ei koskaan oiken osannut olla äiti.” - Ei niin. Se ei koskaan oikein osannut.

Sit M kysyy onko mullakin sisaruksia, ja tajuan ettei siitäkään ole ikinä puhuttu. On mulla. Mulla on sisko ja kaksi veljeä. Siskolla ja veljellä eri äiti, ja kummallakin vielä eri äiti keskenään, ja yhdellä veljellä eri isä. Tavallaan korneinta on se että tunnen parhaiten siskon. Sen joka yhtenä päivänä pari vuotta takaperin kirjoitti mulle kirjeen ja kertoi olevansa olemassa. Näytin laumalle naamiksesta Annan kuvia. Me ollaan Annan kanssa säännöllisesti yhteydessä. Kummastakaan veljestä mulla ei ole edes valokuvia. Toinen muistutti liikaa isäänsä, oli parempi ottaa välimatkaa ja toinen taas on äitisä poika. Äitinsä poika viimeiseen hengenvetoon. Välillä tuntuu epätodelliselta että me kuitenkin kasvettiin samassa perheessä. Lauma jää maistelemaan informaatiotulvaa, niillä on siis neljä setää ja kaksi tätiä, muutama serkkukin lisää.


Mietin lasten pelikortteja, mä pääsisin aika pitkälle sarjassa kummallisia perheitä. Paljon on perheenjäseniä, mutta kukaan ei tunne ketään tai ainakaan puhu kenellekään. Liian paljon on vaiettuja totuuksia, asioita joista ei vaan puhuta. Kaikilla on keskenään eri isä tai äiti, kaikilla on rikkinäiset välit vähintään yhteen suuntaan.

Kasvoin niin kaukana perinteisestä ydinperhemallista kuin ikinä on mahdollista. Mietin millä tavalla tätä asiaa tullaan käsittelemään jatkossa. En voi olla ajattelematta omaa laumaani, miten niihin vaikuttaa se ettei mulla ole tarjoilla niille muuta kuin muutama valokuva netissä, muistoja ja muistelmia. 

tänään matkalla jumalanpalvelukseen





Kommentit

  1. Mun vinkki olis, että noista kannattaa puhua suht avoimesti. Itselläni on mahtavat vanhemmat, mutta sitten se loppusuku... aina saa kysellä, että minkä takia ei koskaan käydä esim mummin luona ja vastaus on aina aikuisten juttuja. Kuitenkin reippaasti yli kakskymppisenä tää hieman ärsyttää :D
    Itse ainakin olisin halunnut, että jotenkin asiat olis selvitetty meille lapsillekin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän