Siirry pääsisältöön

unelmista ja tavallisuudesta ja lapsuudesta


Kaiken kiireen ja kaaoksen keskellä mietin – mietin suihkussa kun se on yksi niistä harvoista paikoista joissa ehtii miettiä ja ajatella... On sunnuntai, tänään ei ehditty kirkkoon, ollaan menossa kylään ja haluun et O nukkuu ennen kun mennään ja  piti laittaa valokuvia ja syödä aamiaista ja... seli, seli. Ei se Jeesus sieltä onneksi mihinkään katoa ja on se siellä ensi viikollakin.

Mietin siis suihkussa, mietin mutsia ja mietin mua. Mietin miten musta tuli niin helvetin erilainen... jos en olis faijan näköinen epäilisin olevani vaihdokas opettaja-insinööriperheestä.  Tai ehkä se on se että mutsi on aina halunnut olla ihan mitä tahansa paitsi tavallinen ja just siksi mä en mitään halua niin kuin sitä tavallisuutta vaan... Neljäkymmenvuotiaan silmin katson äitini elämää ja mietin mitä se olis omalta elämältään halunnut. Saiko se sen mitä halusi? Vai halusko se jotain ihan muuta ja sattui saamaan mitä sai? Mä luulen että tiedän, eihän koskaan voi ihan oikeesti tietää mitä kukaan muu tuntee tai ajattelee, mutta luulen että se halus mahdollisimman kauas sieltä lähiöstä missä se syntyi, se halus jonnekin hienompaan ja parempaan... ei sillä varmaan tavoitteena ollut että sen eka mies – mun isä – oli väkivaltainen rikollinen ja toinen mies hukassa oleva alkoholisti... Molemmat suomenruotsalaisen ankkalammikon kultalusikkaperheiden kakaroita – kaksi linnakundia. Ei kai se sitä voinut haluta? Halus vaan jotain muuta kuin mihin sattui syntymään? Ainakin siitä tuli muuta, jotakin ihan muuta. Kolmas mies ei ole alkoholisti, eikä se ole rikollinenkaan... selkeästi paranneltu versio siis. Meillä on aina olleet sellaiset etäisen kohteliaat välit tän viimeisen kanssa ja mun mielestä se on nössö, ei mikään oikee mies, vaan nössö joka pistää vielä itaruutensa kaiken muun edelle, kaiken kun voi mitata rahassa tai siis säästöissä ja kustannuksina. Siitä mä oon kuitenkin onnellinen, että se – siis mutsi – on viimeinkin löytänyt rinnalleen ihmisen joka ei todennäköisesti vietä osaa ajastaan vankilassa tai kännissä jossakin ojan pohjalla, omalla tavallaan ihan kunnon mies siis.

Tää kaikkihan oli aina kulissien takana, me asuttiin kauniissa asunnossa, hyvällä alueella, mä ja broidi käytiin hyvää koulua ja oltiin kaikin puolin mallikelpoisen oloisia ihmisiä. Kun kysyttiin koulussa faijan ammattia piti miettiä mitä sanoo kun ei voinut sanoa et; ”No, tota se on vankilassa” Jos oltais asuttu jossakin muualla ja oltais näytetty joltakin muulta olis voinut sanoakin, etenkin jos 2/3 luokkakavereiden faijoista olis kanssa ollut istumassa kakkuaan ja mutsi läheisessä baarissa kaljalla. Siellä missä me oltiin, ei voinut sanoa. Mutsi vaikuttaja omalla alallaan, arvostettu ja pidetty... ei siihen imagoon sopineet rypyt.

Kun mä olin kahdeksantoista mun haave oli muuttaa Ahvenanmaalle, tehdä töitä lastentarhanopettajana ja mennä naimisiin poliisin kanssa, asua omakotitalossa ja saada kolme lasta... se olis ollut tavallisuuden huipentuma... Todellisuudessa musta tuli melkein lastentarhanopettaja joka haluu sairaanhoitajaksi - mieluummin ihan kokonaan eikä vaan melkein – ja menin naimisiin konttoristin kanssa, L itse kutsuu itseään konttoristiksi. Ainakin mun lapset kehtaa sanoa missä niitten faija on töissä vaikkei ne tiedä mitä se siellä töissä tekee, ei sen puoleen en mäkään ymmärrä mitä L töissä puuhaa, puuhaa kuitenkin ja oikeinkin kunniallisella työnantajalla. Ja äiti – siis mä – oon kotiäiti, niin kuin kaikki niitten kavereittenkin äidit. Me asutaan täällä keskiluokkaisessa lähiössä omakotitalossa ja tehdään ihan tavallisia asioita, niin ja meillä ON ne kolme lasta... aika lähellä mun unelmaa siis... Ahvenanmaa vaan vaihtui Amerikaksi ja mieskin toiseksi.

Edelleen nelikymppisenä mä en vaan ymmärrä sitä mutsin unelmaa, kai siksi kun se näyttää olevan niin erilainen kuin mun unelma. Vai oliko se sittenkin ihan sama unelma, mutta asiat meni vaan pieleen ja oli nieltävä se soppa minkä oli sattunut keittämään? Mun silmissä se halus olla jotakin hienoa ja tärkeetä, että sitä pyydetään telkkariin ja lehtihaastatteluihin ja hienoihin pippaloihin joissa on ”tärkeitä” ihmisiä. En tiedä, ehkei se koskaan halunnutkaan sitä... ehkä mä vaan luulen.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...