perjantaina ennen äitienpäivää

Meillä on rauhaisaa. Pojat katsoo Dumboa ja mä nautiskelen aamukahvista ja blogeista... Huomenna on lapsettomien lauantai. Sunnuntaina äitienpäivä. Useampikin blogi kirjoittaa jommasta kummasta tai molemmista aiheista. Naamakirja on täynnä äitienpäivää, ei lapsettomuutta ja sen tuskaa.

Mä käyn kurkkaamassa mitä pohdin vuosi sitten äitienpäivän alla, luen tekstin ja koen kehittyneeni kirjoittajana.

Mietin mä ihan kumpaa vaan, mä en voi mitään sille että itken. Kuin väkisin kyyneleet nousee silmiin ja valuu pitkin poskia. Ei sellaista kevyttä, pientä liikutusta vaan jotain syvältä kumpuavaa, suurta ja arvaamatonta, yhtäaikaa ihan kamalan onnellista ja samalla jotakin suunnattoman kipeää. Illalla katsoin videon äitiydestä pienen pojan silmin ja purskahdin ihan oikeeseen syvältä kumpuavaan itkuun, sellaiseen puolilohduttomaan nyyhkytykseen... L katsoi mua huolestuneen kummastuneena, lupasin ettei mulla oo mitään hätää. Katsoin saman pätkän uudestaan nyt aamulla ja reagoin samalla tavalla, itkien kuin pieni lapsi (videon voi käydä kasomassa FB sivulla). Luin blogikirjoituksen lapsettomuudesta – itkin taas.

Tie äitiyteen oli pitkä. Liian pitkä. Tai ehkä just oikean mittainen, mutta edelleenkin se vaan tuntuu pitkälle, enkä usko että koskaan saan kiskottua itseäni kuiville niistä ajoista. Siihen ei ole auttanut tämä lapsilauma. Edelleen kun joku ilmoittaa olevansa ”hups vaan, ihan sattumalta raskaana” mun päälimmäinen tunne ei ole ilo ja onni toisen puolesta vaan kateus. Pieni ja pikkumainen, ilkeä ja inhottava – kateus. Ei niin että toivoisin lahjan saaneelle jotain pahaa, on vaan vaikeeta olla ihan puhtaasti iloinen ja onnellinen. On helpompaa iloita silloin jos tietää että sen ”hupsin” takana ei ole ”oho, kas kun kävi näin” vaan sen takana on syvempi ymmärrys siitä että lapsi on lahja ja suuri siunaus. Tietoisuus siitä, että se toinenkin tietää elämän olevan hauras ja arvaamaton. Tietävän ettei aina käy niin kuin haluaa. Tähän kateuteen ei auta järki. Siihen ei ole auttanut aika. Siihen ei ole auttanut aikuisuuden myötä syntynyt tietoisuus siitä, että kyllä kaikki tässä elämässä osansa saa... ainakin omien voimiensa puitteissa. Liian hyvin muistan sen ajan kun en itse saanut, kun meillä ei ollut ja kaikilla muilla oli. Ei kaikilla muilla ollut – se vaan tuntui silloin siltä.

Kahden viikon sisään kolme ystävää on saaneet lapsen. Elämän ihmeen. Jokaisella ystävällä on takana raskas tarina. Omalla tavallaan. Jokainen näistä ystävistä ymmärtää ettei lapsi ole itsestäänselvyys, niitä ei vaan tulla tupsahda, silloin kun tilataan, tosta noin vaan... Jokaisen näistä lapsista syntymästä olen iloinnut kyynelin. En lapsen takia vaan sen äidin. Yksi ystävä kertoi menevänsä tapaamaan lapsettomuuslääkäriä. En osannut sanoa mitään, enhän voi luvata mitään, otin vaan kädestä kiinni. Sen lupasin että se on hyvä lääkäri, se on tehnyt kaikki meidän neljä lasta.

Äitiydessä on jotakin pelottavaa. Se on tunteena väkevä. Joskus liian väkevä, valtava ja vähän arvaamatonkin. Mä mietin tuleeko vielä joskus se perjantai ennen äitienpäivää kun en itke? Tarvitseeko sitä edes tulla? Ehkä mun äitiyden on tarkoituskin herättää näin valtavia tunteita...

Mulla on neljä lasta. Mun kaulassa on neljä laattaa. Mä olen saanut enemmän kuin ikinä uskalsin edes toivoa. Ehkä siksi jouduin odottamaan niin kauan.