Siirry pääsisältöön

askartelen, askartelen... GT:n

Eipä täällä paljon raportoitavaa... me sairastetaan edelleen ja sairastelun lomassa mä askartelen tilpehööriä sunnuntain bileisiin; 24 merirosvohattua, 24 vessapaperirullakaukoputkea... miekkoja aloin askartelemaan ja totesin että jossakin on raja sille mitä mä oon valmis tekemään. Juhlia ei kuitenkaan peruta. Sunnuntaihin on vielä monta päivää ja kaikkihan on vetäneet penisilliiniä jo monta päivää. M oli ekaa päivää koulussa eikä ne sieltä perään soitelleet. L tekee töitä kotoota ja napsii buranaa kuin ranskanpastilleja. Mä oon kateellinen. Mä en saa syödä muuta kuin parasetamolia ja se on vähän kuin kalkkitableteilla yrittäis taittaa migreeniä. Olenkin siirtynyt lääkitsemään itseäni Mumbain Safiirilla.

uninen sairastaja nukkuu sohvassa


Huomenna pitäis ratsata lelukaupoista merirosvomiekat kolmikolle ja tilata merirosvoilmapallot ja metsästää suklaakultarahoja. Lauantaina kakkupohjat ja... sellaista tavallista synttäristressiä. Tänä vuonna ollaan epäoriginellejä, tai ehkä erityisen originellejä ja tarjoillaan ihan tavallista mansikkakermakakkua. Siinä missä M:n bileet on olleet pieniä, on poikien riennot vastaavasti sitäkin suurempia. Tänä vuonna paikalle odotetaan noin karkeesti 60 – 70 vierasta, joista vähän alle puolet alle kymmenvuotiaita lapsia. Onneksi bileet on tossa lähipuistossa. Ja meidän bileet on tällaisiä tylsiä ja vanhanaikaisia. Me mennään ihan ilman poniratsastusta, pomppulinnoja ja klovneja... viihdykkeeksi saa riittää puisto ja pari palloa, itse taitellut merirosvohatut ja kaukoputket vessapaperirullista.





Oli mulla tänään kyllä ihan asiaakin. Luin Kodinkuvalehteä – taas – ja vastaan tuli kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän ”Suorat sanat!” Voisinko enää olla enemmän samaa mieltä... tää asia vielä korostuu täällä ja on varmasti vahvassa nousussa Suomessakin. Miksi lapsi ei enää saa olla ihan vaan paras omaitsensä, vaan sen pitää olla kaikista parhain-etevin-älykkäin-taitavin-osaavin? Miksi keskinkertaisuus on niin pelottavaa? Onhan valtaosa meistä kuitenkin enemmän tai vähemmän keskinkertaisia ja silti oikein onnellisia ja tyytyväisiä omaan elämäänsä.  Mä toivon et joku koputtaa mun olkapäätä siinä vaiheessa kun mun mielestä arvosanan on syytä olla ”a” tai muuten palkataan tutori lapselle. Kyllä siitä ”c”:nkin lapsesta kuitenkin ihan kelpo aikuinen kasvaa. Ehkä jopa sellainen, joka ei ole ekalla burnoutlomallaan kolmekymppisenä, tai sellainen joka uskoo omaavansa ihmisarvon putkimiehenä, raksaduunarina tai sairaanhoitajana.





Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi31. toukokuuta 2013 klo 8.23

    Mumbain Safiiri on niin parasta :)
    Lähes ainoa josta voi tehdä Gran Turismoja ilman migreeniä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...
Lähetä kommentti
Lue lisää