Siirry pääsisältöön

ammattina koditon

Kun mä olin lapsi, siis silloin 70-luvun alun Helsingissä niitä sanottiin puliukoiksi. Ne tappeli ja örisi puistoissa, makoili ja kerjäsi kaduilla ja me lapset kierrettiin ne kaukaa. Moneen puistoon ei menty ollenkaan, kun jo puskien takaa kuului remuava ryhmä. Talvisin ne löytyi rapun ylätasanteelta ja pelkäsin mennä ullakolle sen takia että sitä vintin ovea vasten aina kuitenkin makas puliukko. Myöhemmin sanavarasto karttui ja niistä tuli vähän tapauksesta riippuen deekuja tai narkkareita. Koskaan näitä tyyppejä ei oikeastaan osannut ajatella ihmisinä sen enempää kuin kodittominakaan huolimatta siitä että ne selkeesti oli molempia.

Tänäkin päivänä kodittomuus on ongelma, enkä missään tapauksessa halua vähätellä näitten ihmisten ahdinkoa tai yhteiskunnan – meidän – velvollisuutta tukea ja auttaa, ohjata ja tarjota ulospääsyä tilanteesta. Tietämättä asiasta sen enempää, oon aina ajatellut että kodittomuus on tila johon ajaudutaan monen asian summana. Ensin menee ehkä työ, sitten perhe ja asunto. Alla on usein päihde tai mielenterveysongelmia. Kun katson omia potilaitani näen tämän yhdistelmän; usein päihteet ja kodittomuus ja/tai mielenterveysongelmat ja kodittomuus tuntuvat kulkevan käsikädessä. Meillä näitä potilaita ei vaan kursita kasaan ja heitetä takaisin kadulle. Monet sairaalat siirtävät nämä potilaat meille hoitoon, ja vastaavasti meillä sosiaalityö tekee aktiivista työtä löytääkseen näille asiakkaille alun uuteen elämään. Naivisti olen ajatellut että se on tervetullutta näille ihmisille, monelle varmasti onkin.

Jim – nimi muutettu – oli meillä potilaana useamman viikon. Jim oli pyörätuolissa oleva alaraajahalvauspotilas. Jim tiesi mitä haluaa ja mitä ei, Jim tiesi miten häntä hoidetaan ja tulin itsekin uloskatsotuksi Jimin huoneesta useamman kerran. Jimin ongelmalista oli pitkä. Kuolio toisessa jalassa, mielenterveysongelmia, ylipainoa. Kerta toisensa jälkeen Jim kuitenkin pontevasti kieltäytyi mahdollisuudesta kuntoutukseen, ryhmäkotiin, tuettuun asumiseen. Tuli se päivä kun Jimin oli aika lähteä ”kotiin”. Autoin Jimiä pakkaamaan tavaransa ja juttelin niitä näitä. Jimille oli tilattu kyyti. Kysyin mihin Jim aikoo mennä ja se sanoi et stadiin, omalle paikalle, sinne missä kaveritkin on. Kysyin onko hänellä paikkaa yöksi ja Jim sanoi et tänään ei varmaan oo varaa hotelliin, joten pitää mennä yömajaan. Yleensä Jim yöpyy päivän aikana tienaamillaan rahoilla hotellissa. Jim oli ollut kadulla reilut kaksikymmentä vuotta. Ekat kaksi oli olleet Jimille vaikeita, mut nyt ei enää vaihtais. Tällä kun elää paremmin kuin meidän vaihtareilla kun sossusta saa kuitenkin sairaseläkkeen ja sit kaduilla tienaa päivässä sen verran rahaa et Jim oli pian lähdössä Teksasiin tapaamaan tytärtään, oli varannut jo hotellinkin kun ei halunnut asua tytön nurkissa. Jim puhui kodittomuudestaan kuin ammatista, se puhui lomista ja siitä et sateella on vähän kurjaa. Samalla se esitteli sähköpyörätuolinsa ominaisuuksia ja uutta geeli-istuinta. Ennen sairaalaan tuloa se oli ostanut iPhonen. Jim oli mukava tyyppi. Jimissä ei ollut mitään säälittävää.

Meidän paikallisessa luomumarketissa olen asioinut useampaan kertaan samaan aikaan sen miehen kanssa, joka kerjää lapun kanssa siinä viereisessä risteyksessä. Mies käy syömässä luomua tienaamallaan rahalla. Lasten terapian lähellä risteyksessä seisoo parikymppinen tyttö, joka on pahvinpalasensa mukaan raskaana jo ainakin kolmatta vuotta. Monissa risteyksissä ammattikodittomilla on omat paikkansa, sama tyyppi samassa paikassa, päivästä toiseen.


En koskaan ollut ajatellut että kodittomuus voi jossakin vaiheessa kääntyä kohtalosta ammatiksi. En koskaan osannut ajatella etteivät nämä ihmiset välttämättä halua tulla pelastetuiksi. Jim opetti mua katsomaan asiaa myös tältä kannalta, Jimille kodittomuus oli kannattava bisnes.elä

kuvan henkilö ei liity tähän tarinaan mitenkään muuten kuin olemalla yhden tienristeyksen koditon

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi