Siirry pääsisältöön

onneksi

Muistan kohdanneeni saman tunteen täällä enneminkin. Ehkä keväällä, vai kuitenkin vuosi sitten syksyllä? Muistan miten silloin katsoin raskaana olevaa naista ja huokaisin hiljaa helpotuksesta. Eilen se tunne nousi taas pintaan kun vastaan käveli nainen joka rintarepussa kantoi korkeintaan muutaman kuukauden ikäistä lasta. Lapsi ei vielä itkennyt mutta repusta kantautuva kitinä kertoi kasvavasta tyytymättömyydestä. Äiti taputteli reppuaan ja yritti rauhoittaa repun sisältöä tuloksetta.

Vilkaisen L:llää ja se katsoo mua tasan samalla hetkellä. Me molemmat huokaistaan yhtäaikaa helpotuksesta, ja kuin salaa todetaan et onneksi me ei olla enää koskaan tossa. Onneksi. L sanoo näkevänsä edelleen painajaisia, ja mä totean et ehkä me ajateltais erilailla jos meidän kokemus olis ollut toisenlainen. Meillä on ikuiset traumat lapsesta joka oli ekaa kertaa tyytyväinen reilu vuosi sitten, oltuaan ensin tyytymätön reilut viisi vuotta. Pojat olis voineet tuoda meille sen toisenlaisen kokemuksen, ja omalla tavallaan toivatkin. Ne oli sellaisia perustyytyväisiä, mitä nyt O oli kauniisti sanottuna kiinni mussa ja K aika vilkas, mutta tyytyväisiä ne oli, ja pulleita. Mutta niitä oli kaksi. Kaksi rintareppua, kaksi pulloa, kaksi pulauttelijaa, kahdet vaipat ja niissä kahdet kakat. Multa joku taannoin kysyi et mikä on ollut haasteellisinta kaksosten kanssa, vastasin että ekat puolitoista tai kaksi vuotta.


O on nukkunut yönsä uusi radio-ohjattava auto kainalossaan. K on jo napannut aamun ekat raivarit koska torstaihin on liian pitkä aika. M nukkuu edelleen. Kello on yhdeksän ja elämä aika ihanaa.

murrosikäisen piti saada lisää reikiä korvaan...
tai voihan ihmisellä lävistyksiä olla, ainakin periaatteessa.


M ja karkkitehdas


mä kiipesin korkeimmalle!


L:n "karkkitehdas" ja rommia pullo







uimassa M:n kanssa

hyvä ohje hyvässä viinissä

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää