Siirry pääsisältöön

onneksi

Muistan kohdanneeni saman tunteen täällä enneminkin. Ehkä keväällä, vai kuitenkin vuosi sitten syksyllä? Muistan miten silloin katsoin raskaana olevaa naista ja huokaisin hiljaa helpotuksesta. Eilen se tunne nousi taas pintaan kun vastaan käveli nainen joka rintarepussa kantoi korkeintaan muutaman kuukauden ikäistä lasta. Lapsi ei vielä itkennyt mutta repusta kantautuva kitinä kertoi kasvavasta tyytymättömyydestä. Äiti taputteli reppuaan ja yritti rauhoittaa repun sisältöä tuloksetta.

Vilkaisen L:llää ja se katsoo mua tasan samalla hetkellä. Me molemmat huokaistaan yhtäaikaa helpotuksesta, ja kuin salaa todetaan et onneksi me ei olla enää koskaan tossa. Onneksi. L sanoo näkevänsä edelleen painajaisia, ja mä totean et ehkä me ajateltais erilailla jos meidän kokemus olis ollut toisenlainen. Meillä on ikuiset traumat lapsesta joka oli ekaa kertaa tyytyväinen reilu vuosi sitten, oltuaan ensin tyytymätön reilut viisi vuotta. Pojat olis voineet tuoda meille sen toisenlaisen kokemuksen, ja omalla tavallaan toivatkin. Ne oli sellaisia perustyytyväisiä, mitä nyt O oli kauniisti sanottuna kiinni mussa ja K aika vilkas, mutta tyytyväisiä ne oli, ja pulleita. Mutta niitä oli kaksi. Kaksi rintareppua, kaksi pulloa, kaksi pulauttelijaa, kahdet vaipat ja niissä kahdet kakat. Multa joku taannoin kysyi et mikä on ollut haasteellisinta kaksosten kanssa, vastasin että ekat puolitoista tai kaksi vuotta.


O on nukkunut yönsä uusi radio-ohjattava auto kainalossaan. K on jo napannut aamun ekat raivarit koska torstaihin on liian pitkä aika. M nukkuu edelleen. Kello on yhdeksän ja elämä aika ihanaa.

murrosikäisen piti saada lisää reikiä korvaan...
tai voihan ihmisellä lävistyksiä olla, ainakin periaatteessa.


M ja karkkitehdas


mä kiipesin korkeimmalle!


L:n "karkkitehdas" ja rommia pullo







uimassa M:n kanssa

hyvä ohje hyvässä viinissä

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää