pikkumurrosikä

Mun lapsella on murrosikä. Marika sen puki sanoiksi ja niin se on. Sillä on murrosikä. Mä oon ihan tyhmä. Oikeastaan mä oon aika usein aivan urpo. Sen veljetkin on täysiä älykääpiöitä ja meidän taloudessa kuuluu vuorotellen korkeataajuuksinen käskevä huuto tai tuhahdus yhdistettynä silmien pyörittelyyn. Vakkari kysymys kuuluu; ”mitä sä teet jos mä en tottele?” Kysymys koettelee vanhemmuutta. Niin, mitä mä teen? Toistaiseksi sen voi hätätilassa edelleen napata kainaloon, mutta pian ei enää voi. Kuinka kauan eletty elämä ja ohitse virranneitten vuosien kokemus riittää? Mikä on seuraamus jatkossa? Miten ohjataan tällaista lasta? Lasta jonka tunneälyyn ja emotioihin on totaalisen turhaa vedota.

Eilen kysyin siltä et pitäiskö sen ehkä mennä yksin yläkertaan, kun me kaikki ollaan selkeesti täysin kykenemättömiä, tyhmiä ja kertakaikkisen mahdottomia. Jos me kolme jäätäis vaikka alas ja se menis yksin ylös nauttimaan siitä ettei paikalla oo ketään tyhmää. Ei mennyt.

Tänään se tulee alakertaan ja haluaa auttaa. Sillävälin kun mä nukun lauantaipäivän iltapäivänokoseni, M tyhjentää tiskikoneen ja latoo likaiset sisään, neljällä tarralla. Tuntia myöhemmin se istuu veljensä kanssa ostoskärryissä ja muistuttaa enemmän kaksivuotiasta kuin melkein seitsemänveetä.

Illalla se käpertyy mun kainaloon nukahtaakseen. Yöllä se pitää musta kaksin käsin kiinni. Aamulla se istuu sylissä tovin jos toisenkin. Päivällä se haluaa halata. Hetkittäin se on taas ihan pieni. Se on yhtäaikaa iso ja pieni. Se hakee rajojaan ja tekee pesäeroa muhun niin että rytinä käy, sen mieli ailahtelee kuin kevätsää. Yhdessä hetkessä täynnä rakkautta ja laupeutta, seuraavassa taas tulta ja tappuraa. Mä seilaan maailman parhaan äidin ja täysin kyvyttömän idiootin välimaastossa.

Elämä M:n kanssa on kuin suklaarasia. Koskaan ei tiedä mitä saa ennen kuin haukkaa palasen.