koiran ihan paras aamu

Puolituntia aikaa kirjoittaa. Koira istuu paikallaan mun sylissä ja toimii puoliergonomisena tukena käsivarsille. Se on tyytyväinen kun me ollaan keskenään, se on tyytyväinen lenkistä tuoksuvassa metsässä. Jos Koira sais äänestää se varmaan valitsis aina tällaisen aamun. Kaikkialla on hämähäkkejä, paljon hämähäkkejä, ja toinen toistaan upeampia seittejä. Osa naapureista on saanut uuden syyn olla menemättä metsään. Sinne voi mennä sit kun sieltä on poistettu karhut, peurat, kojootit, puumat, ilvekset, oravat ja hämähäkit. Sen ne tietää et puput ei oo vaarallisia, mutta sitäkin on kuitenkin tiedusteltu et voisko ne kuitenkin poistaa – tappaa – koska ne syö kukat ja lisääntyy vaarallista vauhtia. Niitä ei lohduta se että ne ilvekset, puumat ja kojootit syö pupuja, ja kun niillä on pupuja syötävänä jättää ne ehkä sen ulos livahtaneen sisäkissan syömättä, ehkä.

M varustautui päivän koulukuvaan vaihtamalla korvikset ja pukeutumalla mekkoon. Hiukset piti laittaa hienosti ja viimeistellä rusetilla. Mä en voi välttää mielleyhtymää venäläiseen telinevoimistelijaan, mutta mun lapsi ei ole koskaan nähnyt venäläistä telinevoimistelijaa. Sen mielestä se rusetti päälaella on hieno. Se olis halunnut pinkin tukan koulukuvaan. Onneksi hiusväri oli loppu. Bussipysäkillä oli tänä aamuna lauma lapsia mekoissaan, slipovereissaan ja näkyi siellä muutama mirri kaulassakin. Ope laittoi sähköpostia jossa se pahoitteli et luokan koulukuva on vasta lounaan jälkeen. Henkilökohtaisesti voisin oiken hyvin elää ilman tätä koulukuvahysteriaa, pakkohan ne kuitenkin on tilata kun kaikki muutkin tilaa ja saa.

Ennen kuin koulubussi pysähtyy taas meidän talon eteen olen käynyt lenkillä, juorunnut puhelimessa, syönyt aamiaista, lukenut blogeja, kirjoittanut omaani, selvittänyt pyykkikasan ja pessyt lisää pyykkejä, tyhjentänyt tiskikoneen, kirjoittanut muutaman sähköpostin. Mä yritän opetella tähän uuteen elämään, siihen että mulla on aikaa myös mulle.