kohtaamisia

Koskaan ei ole kahta samanlaista iltaa. Joskus on tasaisempaa, usein vaihtelevaa. Yksi tulee, toinen menee. Eilen kun hoitelin koko osaston potilaita oli edessä vähintäänkin mielenkiintoinen paletti. Leikkauspotilaitahan ne kaikki periaatteessa on, mutta potilas kun ei tule  leikkaukseen pelkkänä umpisuolena-suolitukoksena-kohdunpoistona-avanteena-infektiona vaan omana kokonaisuutenaan, ihmisenä ihan kaikkineen. Mukana mennyt, tuleva ja tämä hetki.

Siinä kahdessakymmenessäyhdessä ihmisessä oli monta vatsanalueen leikkausta, oli pari ortopedistäkin potilasta, mutta se ei oikeastaan tehnyt näistä ihmisistä mielenkiintoisia, vaikka on myönnettävä että näin hoitotyön näkökulmasta oli mielenkiintoista avustaa virtsarakon huuhtelussa. Koko kerros haisi mätänevälle lihalle bakteeri-infektion tuhotessa potilaan kudosta. Piparmintun, kahvinporojen ja mätänevän lihan haju tuntui nenässä vielä kotonakin.

Kahteenkymmeneen yhteen elämään mahtui vanki kahden vartijan seurassa. Oli se tyyppi joka oli syönyt viisi kynää. Oli yksi jolla oli syyhy, toinen jolla satoja, vai tuhansia täitä, nainen joka koki itsensä mieheksi ja mies joka odotti kuolemaa. Kohtasin naisen joka itki kuollutta kissaansa – kolme vuotta sitten kuollutta – ja puhumattoman autistisen pojan. Oli koditon skitsofrenoapotilas, meidän vakkariaisiakas jonka kaikki jo tuntee, ja se lääkkeiden sekoittama mies joka kirjaimellisesti nakkas mut niskapersotteella ulos huoneestaan ja päätyi vartijan rauhoittelemaksi. Ei sattunut. En edes säikähtänyt. Sen miehen vaimo oli kauhuissaan. Tapasin perheitä ja perheenjäseniä, näin riitaa ja rakkautta, huolta ja huolehtimista. Oli nekin ihmiset joita ei enää kotona muista, ne hiljaiset helpot potilaat.

Yksikään ilta ei ole samanlainen kuin edellinen tai sitä seuraava. Saa nähdä kenet kohtaan tänään.