Siirry pääsisältöön

kukin vuorollaan

Kerta toisensa jälkeen siinä aina vaan käy niin että ekaks sairastaa lapset, yksi kerrallaan, kukin ajallaan ja järjestelmällisessä järjestyksessä. M sairastuu ja on viikon poissa koulusta. Seuraavalla viikolla K käy hakemassa vauhtia päivystyksestä ja lastenlääkäriasemalta ja Kiitospäivänä me istutaan siellä päivystyksessä O:n kanssa. Tiistaina kaikki palaa kouluun, elämä on järjestyksessä.

 joku vääräleuka sanoi että identtiset kaksoset juoksee samaan suuntaankin, 
no pojathan ei ole identtisiä...



Maanantaina illalla laitoin irtisanoutumiseni eteenpäin, keskiviikkona oli alustava ja sangen kannustava työhaastattelu, keskiviikkoiltana kurkku oli kipeenä. Torstaina heräsin ilman ääntä ja paimensin kolmikkoani opinahjoihinsa lempeästi kuiskaillen naama punaisena kähisten. Lopulta ohjasin K:ta kädestäpitäen, talutin M:n autoon ja L vei O:n kouluun. Mä kaaduin sohvalle ja havahduin siitä koulubussin jarrujen vinkaistessa talon edessä. Ai niin, soitin mä töihinkin ja kuiskasin olevani sairaana. Näyttää rumalta, sairastaa irtisanomisajalla. Minkä voit. Kuudesta jäljelläolleesta työvuorosta ainakin yksi meni sairastamiseen.

työhaastattelussa

Niinhän se on. ”Oikea” äiti sairastaa sit kun kaikki muu on ensin hoidettu alta pois. No, on meillä muistoja siitäkin kun ollaan kaikki oksennettu yhdessä lasten kanssa eli kai joskus se hyvä äiti tukee lapsiaan sairastamalla yhdessä niitten kanssa, etenkin oksennustautia.


Pojat täytti eilen neljä ja puol. Yhtäaikaa niin isoja ja pieniä. Syksyllä alkaa isojen koulu, alakoulu. Tuntuu huikeelle että vuoden päästä noi kaks osaa jo lukea oikeita kirjoja ja silti ne on mun vauvoja – aina.

puolisynttäreitä juhlittiin ravintolassa...

...ja joulukarusellissa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän