Siirry pääsisältöön

joulukinkun kuolema

Mihin me jäätiinkään? Ai niin, aaton aattoon. Kinkku meni illalla uuniin ja M vannoi valvovansa siihen että se on valmis. Toisin kävi, M nukahti ennen kymmentä kun joulupöydän kunkku otettiin ulos uunista yhdentoista jälkeen. Kuumasta kinkusta kaavittiin pois kamara ja me käytiin perinteitten mukaisesti siihen käsiksi, kinkkuparka kun taitaa olla parhaimmillaan juuri uunista tulleena. Hiljaisuuden vallitessa me syötiin, ja lopulta Fredde katsoo mua ja yrittää asettaa sanansa jotenkin poliittisesti korrektisti, eli siten etten mä iske sitä haarukalla kämmenselkään; ”Tota, tää on tosi hyvää tää kinkku ja ihan tosi hyvin onnistunut...” – Nii-iiiin. - ”Mut jos nyt oon rehellinen niin tää ei jotenkin oo yhtä hyvää kuin ennen.” – Niii-iii-iiin????!!! Siis yritätkö sä nyt sanoa mulle et sä et halua syödä tätä sikaa jonka olen ensin hakenut tunnin ajomatkan päästä, keittänyt sille liemen, liottanut erilaisissa vesissä viikkotolkulla, ja lopulta hellin käsin paistanut tunnin jos toisenkin? – ”Eiku en. Siis tottakai me syödään sitä, jos se on susta tärkeetä.” – Joo, tää oli sit vika kinkku jos lapsetkaan ei sitä kuitenkaan syö.








Yöllä tonttu oli askarrellut lapsille sydämistä jäähyväisviestin ja täyttänyt joulusukat. Me kuunneltiin kuinka Turku julisti joulurauhan ja katettiin aamiaiseksi kinkkua jota kukaan ei halua, ruislimppua, suolakurkkua, uunituoreita voittomia voisarvia ja erilaisia hilloja. Kaikki kolme tuijottaa sekä ruisleipää että kinkkusiivua kolmella eri variaatiolla;

”Onko tätä pakko syödä?”
- On. Pakko maistaa.
”Mutku mä en haluu”

Tai;

”On tää ihan hyvää!”
- Haluutko lisää?
”Hmmm... ei kiitos.”

Tai;

”Hei katso, mä maistoin tätä jo, mut en tykännyt!”
- Siis maistoit mistä?
”No tästä!!!!”
- En näe.
”No kyllä maistoin, enkä varmasti maista uudestaan, koska maistoin jo. Voinko nyt saada voisarven ja hilloa?”



Matkalla ystäville viemään aaton joulutervehdyksiä me pysähdyttiin kauppaan ostamaan sisäfile. Mä luovutan, ei sitä ole pakko syödä jos se kerran on pahaa.



Joulukinkku instituutiona on kuollut tässä perheessä.

Hyvää siitä sisiksestä tuli, varmasti parempaa kuin miltä se kinkku olis maistunut. Graavikin oli onnistunut ja savulohi, sillit nyt on – sillejä. Viini oli aika taivaallista.






Jouluaamuun me herättiin sangen kohtuulliseen aikaan. Henkisesti olin varautunut nousemaan viimeistään kolmelta ja olin suorastaan hämmentynyt kun kaksi apinaa juoksi meidän makkariin vasta hetkeä ennen puoltakahdeksaa. Me avattiin lahjat tutusti yksi kerrallaan, ja yllättäen K:kin kykeni tähän systeemiin yllättävän kohtuullisesti. Pojat sai Chimansa ja O Hexbugit, M Elsakoltun ja joulupukinkylän, sai ne paljon muutakin. Pehmeet paketit lensi suöraan jonnekin pöydän alle ”Ai kiitti, kiva paita” huikkauksen säestämänä. Fredden joulun ylitti Dysonin rikkaimuri – kyllä, luit oikein – ja nuorentava seerumihoito. Mä kiinnitin ranteeseen Fitbitin ja leikkasin uudella Wusthofillani. Mun veitsikokoelma alkaa olemaan täydellinen, jokainen erikseen – rakkaudella – valittu, oikein tasapainotettu, käteen istuva ja mulle hyvän mittainen.





Aamiaisen laittamiseen meni tovi jos toinenkin, onneksi laumalla oli puuhaa. Kun pannarit ja pekonit ja uppomunat hollandaisella ja taskuravuilla oli vedetty napaan mimosan siivittämänä, asetuin mä rakentamaa sitä liki 1300 osan Chimalinnoitusta. Fredde siivos keittiön ja imuroi. Ne lähti M:n kanssa pyöräretkelle ja mä rakensin sitä linnoitusta, ja sit mä lähdin Koiran kanssa metsään nautiskelemaan aurinkoisesta päivästä ja testailemaan sitä Fitbitiäni, askeleet kun ei oikein kerry linnoituksen parissa.






Seiskalta illalla Chimalinnake on edelleen kesken. Fredde rakensi jannuille yhden pienemmän – sadan palan - Chiman ja ne oli vaikuttuneita siitä miten nopee niitten faija on raksaamaan, siis verrattuna mutsin surkeeseen tahtiin. Sama se, puolitoistatuhatta palaa tai sata, faijan tsydeemit tuli ensin valmiiks.






Huomenna Fredde palaa toimistolle. Meillä on leikkideitti ja illalla mennään Pubiin syömään poikien kummien kanssa. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän