joulukinkun kuolema

Mihin me jäätiinkään? Ai niin, aaton aattoon. Kinkku meni illalla uuniin ja M vannoi valvovansa siihen että se on valmis. Toisin kävi, M nukahti ennen kymmentä kun joulupöydän kunkku otettiin ulos uunista yhdentoista jälkeen. Kuumasta kinkusta kaavittiin pois kamara ja me käytiin perinteitten mukaisesti siihen käsiksi, kinkkuparka kun taitaa olla parhaimmillaan juuri uunista tulleena. Hiljaisuuden vallitessa me syötiin, ja lopulta Fredde katsoo mua ja yrittää asettaa sanansa jotenkin poliittisesti korrektisti, eli siten etten mä iske sitä haarukalla kämmenselkään; ”Tota, tää on tosi hyvää tää kinkku ja ihan tosi hyvin onnistunut...” – Nii-iiiin. - ”Mut jos nyt oon rehellinen niin tää ei jotenkin oo yhtä hyvää kuin ennen.” – Niii-iii-iiin????!!! Siis yritätkö sä nyt sanoa mulle et sä et halua syödä tätä sikaa jonka olen ensin hakenut tunnin ajomatkan päästä, keittänyt sille liemen, liottanut erilaisissa vesissä viikkotolkulla, ja lopulta hellin käsin paistanut tunnin jos toisenkin? – ”Eiku en. Siis tottakai me syödään sitä, jos se on susta tärkeetä.” – Joo, tää oli sit vika kinkku jos lapsetkaan ei sitä kuitenkaan syö.

Yöllä tonttu oli askarrellut lapsille sydämistä jäähyväisviestin ja täyttänyt joulusukat. Me kuunneltiin kuinka Turku julisti joulurauhan ja katettiin aamiaiseksi kinkkua jota kukaan ei halua, ruislimppua, suolakurkkua, uunituoreita voittomia voisarvia ja erilaisia hilloja. Kaikki kolme tuijottaa sekä ruisleipää että kinkkusiivua kolmella eri variaatiolla;

”Onko tätä pakko syödä?”

- On. Pakko maistaa.

”Mutku mä en haluu”

Tai;

”On tää ihan hyvää!”

- Haluutko lisää?

”Hmmm... ei kiitos.”

Tai;

”Hei katso, mä maistoin tätä jo, mut en tykännyt!”

- Siis maistoit mistä?

”No tästä!!!!”

- En näe.

”No kyllä maistoin, enkä varmasti maista uudestaan, koska maistoin jo. Voinko nyt saada voisarven ja hilloa?”

Matkalla ystäville viemään aaton joulutervehdyksiä me pysähdyttiin kauppaan ostamaan sisäfile. Mä luovutan, ei sitä ole pakko syödä jos se kerran on pahaa.

Joulukinkku instituutiona on kuollut tässä perheessä.

Hyvää siitä sisiksestä tuli, varmasti parempaa kuin miltä se kinkku olis maistunut. Graavikin oli onnistunut ja savulohi, sillit nyt on – sillejä. Viini oli aika taivaallista.

Jouluaamuun me herättiin sangen kohtuulliseen aikaan. Henkisesti olin varautunut nousemaan viimeistään kolmelta ja olin suorastaan hämmentynyt kun kaksi apinaa juoksi meidän makkariin vasta hetkeä ennen puoltakahdeksaa. Me avattiin lahjat tutusti yksi kerrallaan, ja yllättäen K:kin kykeni tähän systeemiin yllättävän kohtuullisesti. Pojat sai Chimansa ja O Hexbugit, M Elsakoltun ja joulupukinkylän, sai ne paljon muutakin. Pehmeet paketit lensi suöraan jonnekin pöydän alle ”Ai kiitti, kiva paita” huikkauksen säestämänä. Fredden joulun ylitti Dysonin rikkaimuri – kyllä, luit oikein – ja nuorentava seerumihoito. Mä kiinnitin ranteeseen Fitbitin ja leikkasin uudella Wusthofillani. Mun veitsikokoelma alkaa olemaan täydellinen, jokainen erikseen – rakkaudella – valittu, oikein tasapainotettu, käteen istuva ja mulle hyvän mittainen.

Aamiaisen laittamiseen meni tovi jos toinenkin, onneksi laumalla oli puuhaa. Kun pannarit ja pekonit ja uppomunat hollandaisella ja taskuravuilla oli vedetty napaan mimosan siivittämänä, asetuin mä rakentamaa sitä liki 1300 osan Chimalinnoitusta. Fredde siivos keittiön ja imuroi. Ne lähti M:n kanssa pyöräretkelle ja mä rakensin sitä linnoitusta, ja sit mä lähdin Koiran kanssa metsään nautiskelemaan aurinkoisesta päivästä ja testailemaan sitä Fitbitiäni, askeleet kun ei oikein kerry linnoituksen parissa.

Seiskalta illalla Chimalinnake on edelleen kesken. Fredde rakensi jannuille yhden pienemmän – sadan palan - Chiman ja ne oli vaikuttuneita siitä miten nopee niitten faija on raksaamaan, siis verrattuna mutsin surkeeseen tahtiin. Sama se, puolitoistatuhatta palaa tai sata, faijan tsydeemit tuli ensin valmiiks.

Huomenna Fredde palaa toimistolle. Meillä on leikkideitti ja illalla mennään Pubiin syömään poikien kummien kanssa.