sääret sokerissa

Niin, se sokeri. Siis se karvasokeri. Lupasin kertoa miten Parissan kanssa kävi, lähtikö karvat, päädyinkö karvanpoistajalle vai otiko höylän kouraan.

Ihan alkuun sanon ettei säärikarvat sovi mulle. Ehkä se on ne kymmenet karvattomat vuodet, mä kun oon höylännyt uskollisesti kesät talvet. Se kun tuuli kepeästi liehuttaa pyöräillessä säärikarvoja ei tuntunut hyvältä, eikä tunne siitä että kaikki tuijottaa mun sääriä poistunut. Kukaan ei tuijottanut ja silti mennessäni hakemaan O:n koulusta shortseissa muistin sanoa jokaiselle vastaantulijalle että joo, ”waxing on vielä tekemättä” ettei kukaan vaan vahingossakaan kuvittele etten mä ole huomannut mun karvaisia sääriä. Kyllä olin ja halusin niistä eroon.

Eka yritys viikko takaperin meni niin sanotusti reisille. Lämmitin – liikaa – levitin – liikaa – läiskäsin poistopaperin päälle ja repäisin. Paperiin jäi runsaasti sokeria, mutta ei yhtään karvaa. Fredde puuttui mun touhuun ja kertoi nähneesä telkkarissa miten se pitää tehdä. Minä levitän liian kuumaa sokeria niin ohuelti kuin pystyn ja Fredde hieroo raivokkaasti paperin mun sääreen. Sit se repäisee vähintäänkin yhtä raivokkaasti. Paperiin jää kolme yksinäistä karvaa. Fredde kysyy et miks mä en mee karvanpoistoon niin kuin kaikki muutkin? Vastaan että haluan olla taloudellinen ja opetella tekemään tän itse. Fredde bingaa ja ilmoittaa mulle että kulman salonkin poistaa multa niin sääri-, kainalo- kuin tarvittaessa intiimialueenkin karvat satasella. Se neuvoo mua varaamaan ajan. En varaa. Odotan viikon ja siedän karvaisia jalkojani shortseissa.

Perjantaina yritin uudestaan. Pesin sääret huolella saippualla ja vedellä. Lämmitin sokeria vähän vähemmän. Levitän sitä niin ohuelti kuin kykenen ja survon paperin sääreen niin tiiviisti kuin vaan kykenen. K huutaa mut pyyhkimään ja juoksen vessaan se paperilappu sääreen liimattuna. Kiroilen hiljaa mennessäni et nyt tää menee taas ihan pieleen – väärin. Ei mennyt pieleen, oli hyvä antaa sokerin liimautua paperiin hetken, repäisen ja lappunen on täynnä karvoja. Seuraavan lapun repäisen liian aikaisin. Kolmas onnistuu taas paremmin. Neljännellä kerralla repäistessä säärestä valuu myös verta, kiroan marevanin ja pyyhin talouspaperilla verta samalla kun levitän lisää sokeria. Aina välillä käyn pesemässä sääret uudestaan vedellä ja saippualla ja lämmitän sokeria taas hetken. Ne mitä en saa nyhdettyä irti sokerilla nypin pinseteillä. Jos mustelmia ei huomioida, olen tyytyväinen lopputulokseen. Viimeiseksi levitän jalkoihin paketin mukana tullutta öljyä.

Erityisen nopeeta tää ei ollut ja veikkaan että tähän episodiin käytettyssä ajassa höyläisin sääreni suihkussa viikkoja, ellei jopa kuukausia. Toisaalta tässäkin varmaan kehittyy ja väittäähän ne että karvoja kasvaa jatkossa vähemmän ja ne on pehmeämpiä koska niissä ei ole sitä höylän jättämää terävää kärkeä. Toistaiseksi ei myöskään ole yhtään sisäänkasvanutta karvaa tai punoittavaa karvatuppea. Olin ajatellut että se sattuisi enemmän. Ei se oikeastaan sattunut. Olin myös ajatellut että ne karvat lähtee silleen hienosti, niin kuin tv-sarjoissa. Ei lähtenyt vaan olihan se melkoista hieromista. Liekö ongelma ollut aloittelijan kehnossa tekniikassa.

Kokeilin ainetta myös kainaloihin. Ei onnistunut. Lappuseen jäi muutama hassu karva ja tahmeat kainalot. Ajattelin varata ajan kulman salonkiin ja antaa niitten nyhtää irti mun kainalokarvat. Myös intiimialueet taidan jättää ammattilaisten hommaksi.

Taidan kuitenkin kokeilla sokeria sääriin myös toiste.