Siirry pääsisältöön

mekko tekee paluun

vaatehuoneen löytöjä
mekko - GAP, jakku - Bryn Walker
laukku - Dooney & Bourke, sandaalit - Tory Burch


Paikallisgallupista päätellen en ole yksin, sillä koulubussipysäkillä jokainen äiti yhtyi mun mielipiteeseen; mekko ja pienet lapset ei kuulu yhteen. Ennen lasten syntymää vietin kesäni, noh kesämekoissa. Satunnaisesti kuljin hameessa, shortseissa en koskaan. Kesäasu oli mekko tai hame.

Sitten syntyi M. Muutaman kerran Fredde huomautti etten voi pyllistellä mekossa. Lattialla istuminen ja vaipanvaihtaminenkin oli hankalaa lyhyessä mekossa tai kapeassa hamosessa, puhumattakaaqn imettämisestä. Ostin shortsit. Täällä kun ihan oikeasti kukaan täyspäinen ei kulje kesällä pitkissä housuissa – oikeesti. Niin miehet kuin naiset käyttää kesällä shortseja (tai naiset mekkoa tai hametta), ihann yhtälailla työpaikalla kuin kaupungillakin. Taannoin seurasin yhden muoti- ja tyyliblogistin karibianristeilyä, enkä voinut olloa ihmettelemättä ettei tyypillä kertaakaan ollut shortseja asukuvissa, oltiin sentään lomalla - Karibialla. M täytti vuoden ja yritin uudestaan mekkoa. Taaperoni nosti niin mun, kuin omankin mekkonsa helmaa, ja hiveli mielellään mun takapuolta siellä mekon alla, eikä se mun pyllistelyn tarvekaan vähentynyt. Shortsit tuli ja jäi. Mekot säilöttiin hamosten kanssa vaatekaappiin.

Syntyi pojat ja mekot sai maatua vaatehuoneeseen. Lopulta keksin laittaa shortsit mekon alle, vähän samaan tapaan kuin tytöille laitetaan täällä fillarishortsit mekon alle. Jälkimmäisen tarpeellisuuden ymmärsin M:n roikkuessa rekissä synttärikutsuilla. M:lla oli yllään mekko. Alushousut tosin oli jääneet kotiin. Sen jälkeen M:lla on ollut ne pyöräilyshortsit niin mekon, kuin hameenkin alla - AINA. Viimeksi tänään mietin tätä asiaa O:n kevätjuhlissa. Näyttämön eturivissä kun istui O:n koulutoveri mekko korvissa. Pikkarit sillä kyllä oli jalassa, mutta kädet siellä pikkareissa. Totesin taas kerran että onneksi M:lla on aina ne shortsit siellä hamosen alla.

Vähän reilut seitsemän vuotta siihen meni. Seitsemän kesää kuljin shortseissa. Joko shortseissa ja paidassa, tai shortseissa ja mekossa. Välillä ostin uusiakin mekkoja, ja lopulta nekin jäi kuitenkin käyttämättä. Koska, pyllistely. Koska pienet sormet helman alla. Vasta tänä keväänä mekot ovat varsinaisesti palanneet garderoobiin. Fredde on useammankin kerran kysäissyt et mistä toikin mekko on tullut, ja vastaus on aina ollut sama - vaatehuoneesta. Edelleen ne pienet sormet pyrkii sinne mekon alle, mutta nykyään niitten omistajalle voi sanoa ettei niin voi tehdä. Kevät on ollut poikkeuksellisen lämmin, ja sen normaalin keväisen sateen, harmauden ja kylmän sään on korvannut paahtava helle. Mekko tulee todelliseen tarpeeseen.


Meillä ei enää ole taaperoita. Meillä ei enää ole leikki-ikäisiäkään. Huomenna meillä on kolme koululaista. Tervetuloa takaisin mekko!

mekko - Soma Intimates
sandaalit - Tory Burch

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän