ei ole koiraa karvoihin katsominen

Yllättäin huomaan olevani - ainakin omasta näkökulmastani - mielenkiintoisen aiheen äärellä. Vaikka metodit koirankoulutukseen epäilemättä on aika universaaleja, samoin kuin koiran käyttäytyminen eläimenä, ovat lähtökohdat yllättäin monesti-usein-toisinaan kuitenkin erilaiset. Suomessa ei kai edelleenkään varsinaisesti ole kulkukoiria. Poikkeuksena tähän ulkomailta tuodut katukoirat.

Täällä taas ”koiranmarkkina” jakautuu karkeasti kolmeen, on rotukoiria, sekarotuisia ja pelastettuja koiria "rescue". Tähän viimeiseen ryhmään kuuluu myös perheensä syystä tai toista hylkäämät koirat. Sekarotuiset ”mutt” taas luokitellaan omistajan ja useimmiten ihan yleisestikin karkeesti kolmeen ryhmään, on labbiksia "lab-mix"ja on terrierejä "terrier-mix", niin ja sit on sekarotuisia ”mutt”. Kaikki pienet on terrierejä. Ne kuuluu tähän ryhmään, vaikka niitten perimästä vain kymmenesosa olis tosiasiassa terrieriä. Labbiksia on taas kaikki vähän isommat, joilla ulkonäöstä päätellen on mahdollisesti ollut esi-isä kyseisestä rodusta. Esimerkiksi meidän hyvillä ystävillä on ”lab”. Perheen mielestä se on ihan puhdasrotuinen, onhan se kuitenkin jopa puoleksi ihan oikea labbis. Toinen puolikas on tanskangoggia. Rotukoirana he ovat sen ostaneetkin, toki ilman papereita. 

mutt

lab-mix

terrier-mix

Valtaosa koirista on jonkin asteen sekarotuisia, oli ne sitten pelastettuja tai ihan kasvatettuja. Rotukoiraharrastajat on vähän outoja, kuka hullu nyt maksaa koirasta satoja tai tuhansia taaloja. Etenkään jos ei ole ajatellut käytää koiraa jalostukseen. Rotukoiraharrastajien ryhmään tuo poikkeuksen ne perheet joihin hankitaan tietoisesti labradoodle tai goldendoodle, labbiksen ja villakoiran, tai labbiksen ja kultaisennoutajan risteytys. Ne on täällä ihan rotukoiria ja aivan armottoman kalliita, koska niistä ei lähde karvaa ja ainakin niitä myydään hypoallergisena lajikkeena. Hinta määräytyy sen mukaan monennessako polvessa pentu on sekoitettu. Mitä pidempi matka alkuperäisestä kaksikosta, sitä tyyriimpi pentu.

labradoodle

Eläinlääkärille on iloinen ylläri saada vastaanotolleen koira jolla on ihan oikeat paperit. Sellaiset joista näkee rodun, vanhemmat, sukutaulun, kasvattajan ja tarkan syntymäpäivän. Aika usein koiran ikää lähinnä arvaillaan ja koira on jotakuinkin vuoden vanha tai ehkä viisi. 

Useimmiten kun perheeseen hankitaan koira, on se joko sekarotuinen perhekoira, sekarotuinen löytöpentu tai pelastettu aikuinen katukoira. Myös useimmilla rotukoirayhdistyksillä on oma pelastusyhdistyksensä, joissa kuntoutetaan ja uudelleensijoitetaan aikuisia rodunedustajia. Näinpä meiltäkin kysytään aina ensin; ”Onko se pentu? Ei. No Onko se ”rescue”? Ei oikeastaan sitäkään.”

Suomessa kun perheeseen tulee koira, on se joko pentu tai uudelleen sijoitettu koira. Omistaja pääsee siis kasvattamaan koiransa pennusta tai vaihtoehtoisesti ottaa itselleen jo kertaalleen kasvatetun, uudelleen sijoitetun yksilön. Lienee siis ainakin harvinaisempaa että koira ei olis vähintäänkin sisäsiisti tullessaan perheeseen jos se on aikuinen. Näin ollen siisteyskasvatus suunnataan pentuperheisiin tai ongelmakoiriin, jotka syystä tai toisesta, esimerkiksi mielenilmaukseksi tekevät asiansa sisätiloihin.

Täällä taas on ihan tavallista että perheeseen tuleva aikuinen koira ei ole sisäsiisti ja näin ollen sisäsiisteyskoulutukseen liittyviä juttuja lukiessa sieltä löytyy aina kolme kategoriaa; pennun kouluttaminen, aikuisen koiran kouluttaminen ja ongelmakoirat. Kukaan ei myöskään missään ole sitä mieltä etteikö aikuista koiraa voisi opettaa sisäsiistiksi, tottakai voi. Onhan täällä pilvinpimein perheitä jotka ovat adoptoineet aikuisen katukoiran, joka on oppinut sisäsiistiksi.

Meidän tilanteessa suurin ongelma ei taida olla Roisto. Roisto haluaa kyllä tehdä oikein. Sen sisäkakat ei oole mikään keskarinnäyttö. Ongelma löytyy peiliin katsomalla. Vika ei oo koirassa vaan koiranomistajassa, ja näin kai se useimmiten onkin. Mä tein itse sen virheen että ajattelin aikuisen koiran oppivan jotenkin itsekseen sisäsiistiksi, ja vasta kun meillä oli jo ongelma havahduin siihen että sille ongelmalle pitäis varmaan tehdäkin jotakin. Kahdessa päivässä Roisto on oppinut kilauttamaan kelloa pyydettäessä. Kahdessa päivässä napanuorahoidon avulla on meidän kakkavahingot saatu nollaan. Vessassa käydään nyt aina samassa paikassa, myös ennen lenkkiä. Kissanhiekkalaatikolla se ei ole käynyt kertaakaan. 

Tää olis ollut epäilemättä nopeempaa ja helpompaa jos mä olisin heti suhtautunut tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella. Mutta nyt ollaan tässä ja eiköhän tästä vielä ihan hyvä tule.