Siirry pääsisältöön

amerikkalaisessa neuvolassa



Itse en koskaan jaksa lukea muitten ihmisten jälkikasvun neuvolakuulumisia; ”Kyllä, Elmeri on taas kasvanut ja nyt se on +52 käyrällä ja osaa hyppiä yhdellä jalalla. Ja Sanna taas, se on niin taitava laittamaan palikoita oikeisiin reikiin ja osaa jo pukea sukatkin.”

Jätän tän osuuden siis lyhyeksi ja keskityn vaan muutamaan kohtaan. Jannut kävi lääkärissä erikseen. O maanantaina ja K perjantaina. Pääasiallisesti siksi et se nyt vaan on aivan armotonta sähläämistä yrittää olla siellä kummankin kanssa yhtäaikaa ja assari sekoittaa pojat sataan kertaan ja loppujen lopuksikaan en voi olla varma saiko se painot ja pituudet oikeitten lapsien alle tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä, vai tuliko jonkun pituudesta paino ja toisinpäin.



Meillä tavataan terveydenhoitajan sijasta lääkäri, ja se on vuosi toisensa jälkeen se sama vanhempien valkkaama lastenlääkäri jota tavataan myös nuhakuumeissa, nyrjähtäneissä nilkoissa ja silmätulehduksissa. Parasta tässä on se että näin lääkärillä on kokonaiskuva paitsi lapsesta, niin myös perheestä yksikkönä. Se tietää molemmat vanhemmat, meidän taustat ja osaa verrata näitten kahden nuorimman kehitystä paitsi keskenään niin myös siihen vanhempaan sisarukseen. Kun O:n ADD testitulos on koholla, me todetaan yhteen ääneen, et tarkkaillaan tilannetta ja katsotaan miten koulu lähtee syksyllä menemään. Varmasti ainakin osin se on kuitenkin oppinut käyttäytymismalleja näiltä kahdelta muulta tättähäärältä.



Pitkin vuotta me ollaan puhuttu miten O:n kasvu tuntuu jämähtäneen. Sille mahtuu aina vaan samat vaatteet K:n siirtyessä seuraavaan kokoon, ja se olikin yks mun huolenaiheista maanantaisella lääkärikäynnillä. Toinen murhe oli sen kasvukivut. Jannu kun herää liki poikkeuksetta öisin itkemään särkeviä jalkojaan jos en ole muistanut laittaa sitä nukkumaan buranan kanssa, ja se syödyn buranan määrä taas vähän kauhistuttaa.


Ei ollut joo kasvukipuja ja kyllä, kasvukäyrä on siirtynyt plussalta miinukselle. Kasvukipujen sijasta jannulla on lihakset niin jumissa että se sai lähetteen hierojalle, joo kyllä – hierojalle. Ja mä haluan nähdä sen hierojan joka onnistuu hieromaan viisvuotiasta. Kädestä otetiin röntgenkuva joka lähti jollekkin superspesialistille, tavoitteena selvittää onko sen kasvu kuitenkin jotenkin sille ominaista ja onko siellä ranteen luustossa vielä kasvuvaraa tulevien vuosien varalle. Keskiviikkona sain puhelun lääkäriltä, luusto näyttää hyvältä, mitataan uudestaan syksyllä.





K:kin sai tehdä autismi-adhd-masennus testin. Masennuspisteet jäi puhtaaseen nollaan, ne kaksi muuta osa-aluetta taas keräs odotettavasti melkoiset pisteet. Assari ja assarin opiskelija oli vaikuttuneita siitä miten hyväntuulinen lapsi se on. Niinhän se on, useimmiten se hymyilee. Keskiviikkona me käytiin tutustumassa kouluun, ja K ilmoitti kuuluvasti et se haluaa opettajakseen sen kaikista näteimmän – naistenmies. 

masennusta sillä ei oo

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän