Siirry pääsisältöön

kylmänä aamuna



Koulun katoksessa on kylmä. Katsoin kuinka koulubussi toisensa jälkeen pysäköi bussirivistöön ja koulubusseista purkautui tasaisena vanana pieniä koululaisia liian isot reput selässään. Kindereillä oli isot keltaiset laput kaulassaan, ne joissa luki lapsen nimi, opettaja ja kotiosoite, ja äidin ja isän puhelinnumero. Ihan vaan sen takia jos se viisivuotias eksyy matkalla eikä ihan itsekään tiedä mihin se on menossa.

Rehtori ja erityisopettaja tulee astuu yhdessä ulos ovesta ja tervehtii. Ne tietää miksi mä olen siellä ja ne on siellä ihan samasta syystä, M:n bussia vastassa. Bussi pysäköi omalle paikalleen koulubussien keltaiseen rivistöön. M tulee poikien kanssa ensimmäisenä ulos bussista. Tarjoilen K:lle huulirasvaa ja kaikki kolme jatkaa matkaa omien luokkiensa eteen, siinä isoreppusten loputtomalta tuntuvassa virrassa. Seuraan katoksesta kuinka rehtori nousee erityisopettajan kanssa M:n bussiin.

Kun rehtori tulee pois koulubussista erityisopettaja jää. Reksi kävlee mun luokse ja me jutellaan. Reksi kertoo että bussitäti oli halunnut poistaa M:n bussista pysyvästi ja rehtori oli vastaavasti todennut ettei se ole mahdollista. M on matkustanut koulubussilla jo neljä vuotta. Tämä syksy on ollut ensimmäinen kerta kun bussimatkustamisen kanssa on ollut ongelmia - kerran. Reksi oli soittanut koulukuljetuksiin ja varmistanut tämän. M ei myöskään ole kertaakaan joutunut konfliktiin koulun henkilökunnan kanssa. M ei nyt vaan ole lapsi joka aiheuttaa ongelmatilanteita.

Kerron reksille oman näkemykseni. Kun bussitäti on selittämättä tuupannut tytön takaisin bussinpenkille eikä päästänyt tätä ulos M on saanut paniikkikohtauksen. M ei muista tilanteesta yhtään mitään. Ei siitä mitä tapahtui ennen eikä siitä mitä tapahtui sen jälkeen. Reksi nyökkää ja on samaa mieltä. Reksi sanoo ettei se koskaan ole nähnyt meidän päivänsädettä vastaavassa tilassa, sanoo että taisi ensimmäistä kertaa nähdä sen lapsen joka me aina säännöllisesti kohdataan kotona. Virnistän ja kiitän avusta.

Jään odottelemaan erityisopettajaa. Se juttelee bussitädin kanssa kauan. Musta tuntuu että odottelen siinä koulunpihalla ikuisuuden. Koulun kello on soinut kerran ja toisen ja mä odotan. Kun erityisope vihdoin kävelee mun luokse se kiittää että olin tänään paikalla. Me todettiin että tänään aamumatka oli mennyt hyvin ja että tästä on hyvä jatkaa. Erityisope kertoo että se oli puhunut bussitädin kanssa lapsen kohtaamisesta positiivisin keinoin ongelmatilanteissa. Hymyilen sisäänpäin ja kiitän erityisopea. Bussitäti taisi saada sosiaalisten taitojen oppitunnin.

Istun autoon ja huomaan että mun kädet tärisee. Kuinka kiitollinen olenkaan tästä koulusta. Siitä että meillä on Reksi ja Erityisope. Kaikki koulut ei ole samanlaisia. Kaikki rehtorit ei pidä lastensa puolia. Kaikki rehtorit ei usko hyvään. Meidän Reksi uskoo positiiviseen lähestymistapaan, neuvotteluun ja uusiin mahdollisuuksiin. Reksi on tehnyt vuosia töitä erityislasten kanssa.


Käynnistän auton ja lähden ajamaan. Mietin ajaessani miten erilaista mun elämän on Aylanin vanhempien elämään nähden. Ajatellessani pientä poikaa rantahiekalla ja kaikkia niitä pieniä tyttöjä ja poikia jotka eivät koskaan päädy lehtien sivuille mun sydän särkyy, olenhan äiti. Miten kiitollinen olenkaan siitä ettei mun omilla lapsilla ole aavistustakaan siitä inhimillisestä hädästä jonka niin moni joutuu kohtaamaan. 


Kommentit

  1. On valtavan tärkeää kokea, että oma lapsi tulee ymmärretyksi, nähdyksi ja kuulluksi. Ihana koulu teillä!

    VastaaPoista
  2. Kylläpä siitä tuli iso asia. Tai lähinnä ihmettelen tota bussitätiä, muiden osuus on just paikallaan. Jos työkseen kuljettaa lapsia, niin luulis nähneen monenlaista ennenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Draama bussitädin kanssa jatkuu, mä alla vakuuttunut että bussitäti on elämäänsä kyllästynyt byrokraatti.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...