Siirry pääsisältöön

se toimii!

M aloitti lääkkeensä perjantaina. Tänään on torstai. Ensimmäiset muutokset huomattiin tiistaina. Nyt torstaina M on selvästi vähemmän ahdistunut ja jännittynyt. Kaksi yötä on mennyt ongelmitta omassa sängyssä – ilman iltaraivareita ja yöllisiä painajaisia. Tänä aamuna M juoksi meidän makkariin ja ilmoitti menevänsä alakertaan tekemään kortteja... Me tuijotettiin L:n kanssa toisiamme unenpöppörössä ja mietittiin että onko tää meidän lapsi. Tällaista ei oo tapahtunut vielä koskaan, ihan yksin aamulla alakertaan, ilman vaatimusta siitä että meidän – tai siis mun – pitää tulla mukaan. En voi olla miettimättä miten se itse kokee tän, vai ajatteleko se sitä mitenkään, siis sitä että yhtäkkiä asiat ei enää olekaan niin pelottavia ja vaikeita.


Me selvittiin jopa siitä että se askarteluretkellään avas autotallin oven ja hälytin oli päällä. Sen sijaan et maailma olis hajonnut siihen se marssi yläkertaan ja pyysi apua, no sireenin soidessä mä olin jo matkalla apuun. Ja me selvittiin olankohautuksella siitä että leivinpaperinreuna kärtsäs ja palohälytin soi. Vielä viime viikolla näitä kahta olis puitu pitkään ja hartaasti - enkä sano ettei näistä vielä puhuta, varmasti puhutaan - mutta se että elämä voi jatkua entisellään hälyttimenkin jälkeen on huikeeta, upeeta ja mahtavaa. Meille kaikille!



Kommentit

  1. VAutsi! Mikä fiilis sulla? Epätodellinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totaalisen epätodellinen ja sit ihan pikkuisen jossakin takaraivonperukoilla mietin tietysti et olis varmaan pitänyt silloin vuosi sitten kuunnella sitä ekaa lääkityksen ehdottajaa...

      Poista
  2. Hienoa, että lääkkeet vaikuttaa positiivisesti. Tuli itsellekin ihan kylmät väreet hyvästä fiiliksestä. Vielä risat kuntoon ja alkaa syöminenkin sujumaan, niin ainakin toivon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niin mekin toivotaan ja ollaan edelleen ihan pyörryksissä siitä miten paljon yhden pienen pillerin puolikas voi tehdä - viikossa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi