Siirry pääsisältöön

onnenmurusia; poimittava talteen, varjeltava ja vaalittava tarkoin

Mä herään ennen seitsemää siihen että metsässä joku laulaa kevättä ilmaan korkealta ja kovaa, niin kovaa että lähtiessäni alakertaan suljen avonaisen ikkunan ja toivon että se joku siellä metsässä löytää uuden puolison nopeasti, munii ne munat ja keskittyy pian jälkikasvun hoivaamiseen. Oli niitä muitakin, mutta yksi lauloi ylitse muiden. Kevään varma merkki, lintukuoro aamuhämärissä. Illalla nukahdin M:n kanssa ennen kahdeksaa sammakkokuoron laulaessa meidät uneen.

Saatan K:n ovesta koulubussiin, laitan kupin kahvia, poikkeuksellisesti tarjoan limua aamujuomaksi O:lle... se niin hellyyttävän vakuuttavasti vakuuttaa mulle et sen on vaikea hengittää ja selkäänkin sattuu. Mä tiedän että henki kulkee jo oikein hyvin ja nesteytyskin on ihan reilassa. Se vaan haluaa niin kovasti omenalimua. M nukkuu edelleen, edellisen yön se valvoi ja mä valvoin sen rinnalla... Nyt se nukkuu, nukkuu jo pian neljättätoista tuntia – hyvä niin.

Luin taannoin blogikirjoituksen onnellisuudesta. Tai siis siitä miten joku oli kysynyt juhlissa kokeeko ne juhlijat itsensä onnelliseksi, häkellyttävän moni ei kokenut. Jäin miettimään kirjoitusta pitkäksi aikaa. Siinä ettei ihminen koe itseään onnelliseksi on jotakin lohdutonta, ihan käsittämättömän surullista. 

Jäin miettimään sitä kirjoitusta, lähinnä kai siksi että koen itse itseni onnelliseksi. Haluaisinko lisää? Kai kaikki aina haluaa isompaa ja parempaa ja suurempaa ja kauniinpaa? Ihminen on rakennettu haluamaan. Ilman sitä halua ei olis kehitystä, mikään ei menis mihinkään ja elämä olis staattinen tila. Halu ja tahtotila ei kuitenkaan kai sulje pois onnellisuutta. Mun mielestä olennainen kysymys on, olisinko valmis luopumaan siitä mitä mulla on? En. Olen onnellinen, olen saanut paljon. Paljon enemmän kuin moni muu. En vois kuvitella vaan lähteväni ja vaihtavani johonkin muuhun. Kyllä mä tämän haluan – olen onnellinen. Kaiken kaaoksen keskellä, silloinkin kun hetken haluan taas karata, olen onnellinen. Mulla on rakkautta, ja saan rakastaa, eikä multa nyt oikeastaan mitään puutu... ei puutu, vaikka se voiskin olla isompaa, suurempaa, hienompaa, kauniimpaa, kaikki olennainen on tässä. Olen oikeastaan aika järjettömän, lapsenomaisen onnellinen. Onnellinen myös ilman niitä kenkiä tai sitä paitaa, isompaa taloa, hienompia lomia... ihan vaan näin. Tässä aamulla, tukka pystyssä, kylmää kahvia mukissa.

Esitin saman kysymyksen L:lle, ja sen vastaus oli aika samansuuntainen kuin mun. Lyhyemmin ja miehisemmin, mutta samanlainen. Sen onnen aineetkin oli aika samanlaiset. Kysymyskin oli sama, olisko valmis antamaan tämän pois ja vaihtamaan toiseen... Ei. Sekin oli onnellinen.


Tänään amukahvin kanssa törmäsin Pinkin onnellisuushaasteeseen, tartun siihen ja yritän laittaa kuvat Instagramiin - yritän opetella instagramin käyttöä - ja myös kuvabloginpuolelle 365TahdonAsiaa


kirjaston parkkihallin seinä on maisemoitu vihreäksi




sunnuntaina laiturilla

tästä tulee vielä käärme





Kommentit

  1. Kirjasto ja käärme: Meidän lähikirjastossa on neulekäärme, jota saa neuloa kuka tahtoo. Se on nojatuolin vieressä isossa korissa, jossa on myös paljon erivärisiä lankoja. Lankoja saa vaihtaa ja neuletyyliä saa vaihtaa, tai jatkaa samalla kuin edellinen on tehnyt. Hauska idea mun mielestä. Toisessa kirjastossa neulotaan muistaakseni tilkkupeittoa samalla tapaa.

    Mietin tuota onnellisuutta. Oon viime aikoina ajatellu usein että en nauti elämästäni yhtään nyt just tässä elämänvaiheessa. Rupesin nyt miettimään tuota onnellisuutta niin totesin, että oikeesti mulla olis paljon syitä olla nyt(kin) onnellinen. Tosi monta syytä. Pitää miettiä tätä lisää. Kiitos tekstistä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...