onnenmurusia; poimittava talteen, varjeltava ja vaalittava tarkoin

Mä herään ennen seitsemää siihen että metsässä joku laulaa kevättä ilmaan korkealta ja kovaa, niin kovaa että lähtiessäni alakertaan suljen avonaisen ikkunan ja toivon että se joku siellä metsässä löytää uuden puolison nopeasti, munii ne munat ja keskittyy pian jälkikasvun hoivaamiseen. Oli niitä muitakin, mutta yksi lauloi ylitse muiden. Kevään varma merkki, lintukuoro aamuhämärissä. Illalla nukahdin M:n kanssa ennen kahdeksaa sammakkokuoron laulaessa meidät uneen.

Saatan K:n ovesta koulubussiin, laitan kupin kahvia, poikkeuksellisesti tarjoan limua aamujuomaksi O:lle... se niin hellyyttävän vakuuttavasti vakuuttaa mulle et sen on vaikea hengittää ja selkäänkin sattuu. Mä tiedän että henki kulkee jo oikein hyvin ja nesteytyskin on ihan reilassa. Se vaan haluaa niin kovasti omenalimua. M nukkuu edelleen, edellisen yön se valvoi ja mä valvoin sen rinnalla... Nyt se nukkuu, nukkuu jo pian neljättätoista tuntia – hyvä niin.

Luin taannoin blogikirjoituksen onnellisuudesta. Tai siis siitä miten joku oli kysynyt juhlissa kokeeko ne juhlijat itsensä onnelliseksi, häkellyttävän moni ei kokenut. Jäin miettimään kirjoitusta pitkäksi aikaa. Siinä ettei ihminen koe itseään onnelliseksi on jotakin lohdutonta, ihan käsittämättömän surullista. 

Jäin miettimään sitä kirjoitusta, lähinnä kai siksi että koen itse itseni onnelliseksi. Haluaisinko lisää? Kai kaikki aina haluaa isompaa ja parempaa ja suurempaa ja kauniinpaa? Ihminen on rakennettu haluamaan. Ilman sitä halua ei olis kehitystä, mikään ei menis mihinkään ja elämä olis staattinen tila. Halu ja tahtotila ei kuitenkaan kai sulje pois onnellisuutta. Mun mielestä olennainen kysymys on, olisinko valmis luopumaan siitä mitä mulla on? En. Olen onnellinen, olen saanut paljon. Paljon enemmän kuin moni muu. En vois kuvitella vaan lähteväni ja vaihtavani johonkin muuhun. Kyllä mä tämän haluan – olen onnellinen. Kaiken kaaoksen keskellä, silloinkin kun hetken haluan taas karata, olen onnellinen. Mulla on rakkautta, ja saan rakastaa, eikä multa nyt oikeastaan mitään puutu... ei puutu, vaikka se voiskin olla isompaa, suurempaa, hienompaa, kauniimpaa, kaikki olennainen on tässä. Olen oikeastaan aika järjettömän, lapsenomaisen onnellinen. Onnellinen myös ilman niitä kenkiä tai sitä paitaa, isompaa taloa, hienompia lomia... ihan vaan näin. Tässä aamulla, tukka pystyssä, kylmää kahvia mukissa.

Esitin saman kysymyksen L:lle, ja sen vastaus oli aika samansuuntainen kuin mun. Lyhyemmin ja miehisemmin, mutta samanlainen. Sen onnen aineetkin oli aika samanlaiset. Kysymyskin oli sama, olisko valmis antamaan tämän pois ja vaihtamaan toiseen... Ei. Sekin oli onnellinen.

Tänään amukahvin kanssa törmäsin Pinkin onnellisuushaasteeseen, tartun siihen ja yritän laittaa kuvat Instagramiin - yritän opetella instagramin käyttöä - ja myös kuvabloginpuolelle 365TahdonAsiaa

kirjaston parkkihallin seinä on maisemoitu vihreäksi

sunnuntaina laiturilla

tästä tulee vielä käärme