Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle. Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Kivoja kuvia taas! Mut miten sä millään uskallat jättää lapsia keskenään yksin kotiin? Eiks siinä voi sattua vaikka mitä sen mukaan mitä ite oot kertonut heidän menostaan...paha ja vaarallinen tappelu, kaikenmoisia päähänpistoja jne... Mä en ois millään ite uskaltanut jättää edes samanikäisiä tavislapsiakaan keskenään kotiin saati erikoisempia, koska lapset voivat keksiä keskenään vaikka mitä vaarallista.
VastaaPoistaT:Mutsi
Koska just silloin sattui olemaan se täydellinen hetki. Se jolloin K makas vähän puolikuntoisena sohvalla ja ne kaikki katsoi yhdessä tabletilta telkkaria. Siksi. Ja siksi että tiesin että me ollaan poissa korkeintaan kymmenen minuuttia, ja siksi että naapurinrouva istui aamukahvilla kuistilla ja tiesi et me lähdettiin hetkeksi. Siksi. Ja siksi että tällaisessa tilanteessa voin luottaa tyttäreeni ja sen äärettömään tarpeeseen noudattaa sääntöjä. Siksi.
PoistaUseimpina päivinä, useimpina hetkinä, useimmissa tilanteissa en voi jättää niitä keskenään. Tää ei ollut mikään uuden alku, tää oli poikkeus poikkeusten joukossa ja pisara meressä josta lauma poimi mukaansa aimoannoksen uskoa itseensä.
Lähtisinkö kauppaan? En. Lenkille? En. Naapuriin kahville? En. Koulupäivän jälkeen, tai ennen koulua kotiin? En.
Ok...kiitti, kun kerroit, että kyseessä oli pikku hetki ja erikoistapaus. Aloin jo oikeesti huolestua, että jos alat käymään kappareissuilla yms ja lauma rupeaa jäämään usein keskenään kotiin, alkaa tulla ruumiita... tai no, ainakin riski pahoihin haavereihin kasvaa hirmuisesti. Sitä tulee näköjään eläydyttyä aika paljon teidän perheen asioihin, kun blogin kautta tulette aika tutuiksi. Vähän aattelinkin toisaalta, että ehkäpä kyseessä oli ihan pikku pikku hetki ja ei sentään uusi alkava trendi. :)
PoistaT:Mutsi
No, kyllä tosiaan alkais joo tulla ruumiita ;) Mä oon aivan otettu huolenpidosta :)
PoistaHei mikä tämä kaappijuttu siis oli? Mitä sen kanssa kävi, mulla on mennyt jotenkin ohi - muistan lukeneeni kun kokositte sitä, mutta mitäs sitten..?
VastaaPoistaPitkän harkinnan jälkeen me ajettiin Ikeaan ostamaan se lasiovonen Billy. Ajatuksena oli et se olis mun työpöydän jatkeena ja siellä olis lasten koulupaperit ja kaikkee sekalaista askartelutarvikkeista postimerkkeihin. Kun se sit saatiin taisteltua kasaan ja laitettua paikoilleen se näytti siinä ihan hirveeltä. Ovien välissä oli säätämisenkin jälkeen edelleen sentin rako ja kaappi kaatui jos oven avas, ja vaikka se kiinnitettiin - lue pultattiin - seinään se oli edelleen melkoinen vempula.
PoistaPäätettiin siis palauttaa koko systeemi, mut hetken mielijohteesta mä laitoin siitä kuvat meidän asukasyhdistyksen sivuille, ihan vaan jos joku olis Billyn tarpeessa ja haluis ostaa sen. Ostaja löytyikin ja kaappi vaihtoi omistajaa, kunnes uusi omistaja totes saman kuin me... eihän se pysy kunnolla pystyssä edes sillä seinäkiinnikkeellä.
Niinpä kaappi haettiin vielä kertaalleen meidän kyytiin ja palautettiin Ikeaan. Samalla me tehtiin perheen sisäinen lupaus, että tästä lähtien Ikeasta ostetaan vaan kodintekstiilejä, rieskaa ja irtokarkkeja. Huonekalut hankittakoon muualta.