Siirry pääsisältöön

missä olet nukkumatti?

Tätä loistavaa opusta saa ostaa muunmuassa Amazon.com:sta


En ole viimeaikoina kirjoittanut unesta ja nukkumisesta. Aihe on jäänyt taka-alalle lähinnä siksi että meillä on nukuttu. Kuka missäkin ja mitenkin, mutta nukuttu. Ajatus siitä että jokaisella pitäisi olla oma sänky ei meillä ole koskaan toiminut. M nukkuu edelleen pääsääntöisesti meidän sängyssä, ja keskimäärin jannut nukkuu joko yhdessä O:n sängyssä tai omissa sängyissään. On öitä joina joku nukkuu patjalla meidän lattialla tai meidän sängyssä on kaksi kolmesta lapsesta. On myös niitä öitä joina kaksi kolmesta on meidän sängyssä ja yksi sillä patjalla. Vajaan viikon nukuin K:n kanssa M:n sängyssä, koska se on leveämpi ja siinä oli hyvä vahtia leikkauspotilaan unta. Ne samat yöt, ne kaksi muuta nukkuin mun sängyssä Fredden kanssa. Mutta kaiken kaikkiaan kaikki nukkuu. Ne ottaa illalla melatoniininsa, mä luen tai kerron iltasadun, ne lukee hetken itsekseen ja sit ne nukkuu.

Eilen jannut päätti mennä M.n sänkyyn. Ne meni sinne koska O kuulemma potkii unissaan K:n leikkaushaavaa pikkusängyssä eikä K halunnut nukkua omassa sängyssään yksin. Ei vaikka se K:n oma sänky on O:n sängyn yläpuolella siinä ihan samassa huoneessa. Pojat siis valtasi siskon sängyn sillä seurauksella että M vetäs muhkean raivarin moisesta julkeudesta, ei niin että se olis itse pariin kuukauteen nukkunut yhtään yötä omassa sängyssään. Katkerana tilanteesta se potki ja huusi ja kirkui ja heittäytyi ja lateli kaikki keksimänsä solvaukset ilmaan. Hetken olin jo varma että se käy käsiksi muhun. Tilanteen aikanaan rauhoituttua ja sen jälkeen kun olin tarjonnut sille raivon jälkeiseen päänsärkyyn panadolia kysyin siltä meinasko se lyödä... ”Yes, but I was controlling my movements.” Niinpä päätin iltani kehumalla lasta siitä että se kykeni hillitsemään itsensä.



Siellä toisessa sängyssä K luki kirjaa ja O nukkui jo. Mä katsoin tabletilta telkkaria M:n nukahtaessa mun viereen ja nukahdin itsekin. Joskus yhden jälkeen Fredde tarjoili mun viereen sen pellavapään joka oli edelleen lukenut sängyssä kirjaa Fredden tullessa yläkertaan. Se pyöri ja kiehnäs mun kainalossa ja koska sillä oli ihan kamalan kuuma ilmastoidussa makkarissa se siirtyi patjalle lattialle. Mä vaivuin takaisin uneen vain herätäkseni hetkeä myöhemmin siihen että sitä pelotti. Se kiipes takaisin mun kainaloon pyörimään. Välillä se käänsi tyynystä viileän puolen esiin ja sitä piti silittää...

Kello tuli kaksi. Peiton alla oli alligaattori. Häädin alligaattorin ja silitin pojan pellavaista päätä. Me käännettiin taas tyynyä ja varastettiin sen peitto takaisin vieressä nukkuvalta siskolta. Jos meinasin nukahtaa se kopputti mua ja mä silitin taas. Kello tuli kolme ja  kello tuli neljä.



Puoli viideltä sen sisko alkoi havahtumaan vieressä pyörivään valvojaan ja me siirryttiin O:n sänkyyn pellavapään kanssa. Ja mä lauloin ja silitin. Ja mä lupasin etten nukahda ennen sitä ja selasin puhelimessa naamista ja luin artikkelin jos toisenkin, en tosin muista mistä aiheesta. Se kysyi joko saa nousta ja mä sanoin ettei saa ennen kuin nukkuu. Puolikuuden aikaan peruutin aamuksi sovitun pyöräretken. Laitoin herätyksen pois päältä ja laitoin puhelimen äänettömälle. Ja silitin ja lauloin taas. Ennen kuutta se nukahti. Juhlin hiljaa itsekseni. Juhlin ennen kaikkea sitä että onnistuin säilyttämään aikuisuuteni enkä sanonut ääneen kaikkea sitä mitä ajattelin siinä silitellesäni pientä pellavaista, unetonta päätä. Mä heräsin vähän jälkeen kahdeksan kastelujärjestelmään. Se onneksi nukkui.


Kymmeneltä se tuli alakertaan. Se oli just niin hyväntuulinen ja mukava kuin neljä tuntia nukkunut viisivuotias voi olla. Kun siihen yhdistetään sen viisivuotiaan äiti ja sen äidin kokonaista kolme nukuttua tuntia ja sen kaksi hyvin nukkunutta, energiaa pirskahtelevaa sisarusta on helppoa ennustaa että päivästä tulee pitkä ja kivinen. Voi nukkumatti, miksi unohdit pellavapään?

hilloleipä on tänään ihan tarpeeksi monipuolista ja ravitsevaa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän