Siirry pääsisältöön

testipäivä

Mulla oli herätyskello soimassa kuudelta ja samaan aikaan kun se pärähti soimaan, kiipesi peiton alle pellavapäinen nuorimies joka ilmoitti olevansa niiiii-iiiiin-iiiin kovin sairas, ainakin jos sen omia sanoja oli uskominen. Vääntäydyin unensekaisessa tilassa ylös sängystä ja kannoin pellavapään mun kanssa kylppäriin siinä pelossa että se herättää siskonsa. Kantaessani sitä kokeilin ohimennen sen niskaa ja selkää – ei kuumetta – ennen kuin laskin senkylppärin pehmeälle matolle, lykkäsin yhden pyyhkeen tyynyksi ja toisen peitoksi. Vartissa mulla oli vaatteet päällä ja tapahtumaa säesti sen pellavapään uikutus sieltä lattianrajasta. Koppasin sen uudestaan syliin, supatin sen korvaan et sen pitää olla ihan hiljaa kunnes päästään alas, kannoin sen alakertaan ja kaivoin kaapista sille ensin panadolin ja sit lasin vettä. Se sanoi olevansa liian sairas syömään mitään, mutta söi iloisesti kourallisen hedelmäsnäksejä (lue karkkia). Keitin itselleni kupin kahvia ja pellavapää istui mun sylissä kunnes oli aika pukea ja Freddekin ilmestyi alakertaan. Muistutin että me mennään avoautolla ja sairaus unohtui.

Psykologin aika oli yhdeksältä. Me istuttiin autossa klo 7:09. Todellisuudessa sen psykologin luokse pitäis selviytyä parissakymmenessä minuutissa, mutta tänään oli maanantai ja tänään toinenkin täältä mäeltä alasjohtavista teistä on tästä päivästä alkaen remontissa. Täällä meidän mäellä asui vuonna 2013 vajaat 60.000 ihmistä, jos niistä edes neljännes lähtee aamulla töihin, tarkoittaa se 15.000 ihmistä liikenteessä, alueella josta on kaksi järkevää poistumisväylää ja käytännössä kaksi vielä lisää, mutta niitä kahta muuta liikkuu aika moni muukin. Meidän väyliä käyttää vielä naapuripitäjä Duvallin asukkaat. Ne meidän kaksi päätietä, kumpikin on tästä aamusta alkaen yksikaistainen, tai se toinen on ollut työnalla jo useamman kuukauden. On helppoa vähemmänkin autoilevalle ymmärtää että rapiat 15.000 ihmistä ja kaksi yksikaistaista tietä on aika, no sanotaan vaikka toivoton yhdistelmä. Niinpä me lähdettiin seiskalta.



Me syötiin aamiasta alhaalla kaupungissa ja se pieni mies, se joka oli niin kovin sairas, söi aamiaisekseen kulhollisen hedelmä, donitsin ja läjän pekonia. Ei ihan ravintoympyrän mukainen aamupala, mutta sopii aamulle jona on kovin sairas ja joutuu istumaan psykologin kanssa tuntitolkulla.



Psykologi kutsui meidän huoneeseensa hippasen ennen yhdeksää. Se halus että mä lähetän sille vielä muutaman lisädokumentin ja pahoitteli että testien purku viivästyy viikolla koska hän on Torontossa jossakin konferenssissa puhumassa. Sit se lykkäs mulle muutaman sentin paksuisen pakan kaavakkeita ja pyysi kirjoittamaan lisäksi esseen meidän lapsesta, sen ongelmista ja meidän perhe-elämästä. En ehtinyt neulomaan, ruksin rasteja ruutuihin; 1-ei koskaan 2-toisinaan 3-usein 4-aina. Toinen psykologi toi mulle mäkkäristä kupin kahvia – kiltti mies. Kolme tuntia kului rattoisasti rastitellessa ja esseetä rustaillessa. Käsinkirjoittamiseen harjaantumattomat sormet puutuivat ja teksti alkoi näyttää melkoisilta harakanvarpailta. Lopulta ne tuli hakemaan mut takaisin sisään. Hyvin kuulemma meni, poika on kova tekemään töitä; ”Nice chap” – mukava heppu – oli sen kuvaus meidän pellavaisesta, ja sit se totes että onhan se tosiaan aika impulsiivinen, vähän kuin kärpänen joka säntäilee sinne ja tänne eikä oikein minnekään.

odotushuoneessa


Me ajetaan puistoon ja puistossa mun syliin kiipeää taas se sama lapsi. Sillä on tikku sormessa ja elämän on kaikin tavoin kurjaa. Me ajetaan kotiin jannun itkiessä takapenkillä. Kotona se kaivautuu mun kainaloon sohvalle ja me katsotaan kaksi elokuvaa. Iltakuudelta sillä on lämpöä 37.8C. Se tais sittenkin olla sairas eikä vaan jännittynyt ja väsynyt.


Saa nähdä miten keskiviikkoisen toimenpiteen kanssa käy. Leikkaako vai eikö leikkaa.

Omissa tunnelmissani palaan muutaman vuoden taaksepäin. Mitä sieltä tulee vastaukseksi vai tuleeko mitään? Olenko vaan kykenemätön tän lapsen vanhemmaksi? Muistan vielä - taidan muistaa ikuisesti - sen tunnelman M:n testien purkutilanteessa. Muistan miten olin helpottunut ja samalla suunnattoman surullinen. Edessä oli suuri tuntematon ja silti lapsi itse oli ihan sama kuin tuntia aiemminkin. Haasteetkin oli erilaisia ja useammin kuin kerran mietin tytärtäni piirtäessäni niitä rukseja kaavakkeeseen. 




Kommentit

  1. Kiinnostavia tuollaiset testaukset! Milloin saatte tulokset?

    By the way...Onko teillä USA:ssa ollut paljon hälyä ja keskustelua tästä uutisesta:

    http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1438654952553.html

    Mitä ajattelet tapahtuneesta ja onko tuollainen suhtautuminen yleistäkin? Toivottavasti ei ole.

    lukijamamma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parin viikon päästä mennään kuulemaan tuloksia.

      Tää jutun tapahtuma oli Kentuckyssä eli etelässä. On siitä uutisoitu toki täälläkin, mutta etelä on ajatuksellisesti ja asenteellisesta aika kaukana pohjoisista rannikoista. Kouluissakin on eroja.

      Meillä ei ainakaan ala-asteen kouluista edes löydy turvallisuuspäälliköitä saati mitään eristyshuoneita, puhumattakaan siitä että koulun alueella joku liikuskelis käsirautojen kanssa. Tapahtumana tuntuu totaalisen järkyttävältä enkä ihmettele ollenkaan että näitten kahden lapsen vanhemmat nostivat asiasta metelin, niin pitääkin tehdä! Ei kahdeksanvuotiasta laiteta rautoihin, oli sillä diagnoosia tai ei.

      Meidän koulu on varmaan alueen kouluista ja koulupiirin kouluista sieltä pehmeimmästä päästä. On aika yleistä että häiriköivä lapsi lomautetaan koulusta, eikä ennenkuulumatonta ole sekään että koulusta tulee potkut ja vanhemmilla on edessä uuden koulupaikan hankkiminen lapselle. Tämä siis diagnosoimattoman väkivaltaisen lapsen kanssa. Mikäli lapsella on tiedetty diagnoosi, ongelmia lähestytään erityisopetuksen ja koulupsykologin voimin.

      Omasta koulusta mulla on kaksi esimerkkiä. Toisessa 11-vuotias poika heitteli ensin ruokansa pitkin ruokalaa, sen jälkeen karkasi ruokalasta pihalle opettajan pyytäessä siivoamaan ja lopulta pihalla pätki ensin neniin muutamaa lasta ja lopuksi rehtoria ennen kuin poistui luvatta koulualueelta. Monessa muussa koulussa tästä olisi tullut isompiakin seuraamuksia. meidän koulussa reksi hyppäs autoonsa ja kävi hakemassa pojan takaisin kouluun. Poika siivosi sotkunsa ja asia jäi sikseen.

      Toisessa esimerkissä 6-vuotias tyttö, jolla oli tiedetty persoonallisuushäiriö, veti luokassa sellaiset pultit että ensin heitteli koulukamansa muitten oppilaitten päälle (yksi uhreista päätyi kouluterveydenhoitajalla), kaatoi ne huonekalut joihin ylettyi, sylki sijaisopettajaa ja saatiin kiinni koulun ovella. Koulu psykologi sai tytön ohjattua omaan huoneeseensa, koulusihteeri soitti vanhemmille ja tyttö odotti siellä psykologin huoneessa heitellen huonekaluja kunnes vanhemmat pääsivät paikalle. Tyttö jatkoi koulunkäyntiä normaalisti.

      Eli ei, mun maailmassa tällaista ei tapahdu.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi