Siirry pääsisältöön

mitä syötäis?



Seuraan pienimuotoisen ahdistuksen vallassa ateriasuunnittelua blogeissa. Epäilemättä se olis järkevää ja taloudellistakin, mut musta ei vaan ole siihen. Ajatus tuntuu ahdistavalta, eikä tästä mun laumastakaan kyllä ole siihen. Vain yksi asia toistuu meillä säännöllisesti, ja se on pizzaperjantai. Eikä sekään nyt oo tärkeetä jos ei perjantaina tee mieli pizzaa, syödään jotakin muuta. Lauantaina ostettiin muutama kilo jauhelihaa koska meillä on menossa jokavuotinen ruokakulujen kurinpalautus ja siitä on helpointa suoriutua jauhelihan ja kanan avulla. Tällä viikolla meillä on syöty:

Maanantaina - jättirapupastaa
Tiistaina – pieniä lihamurekkeita, ruskeaa pilahviriisiä, maissia ja omia tomaatteja
Keskiviikkona – hampurilaisia kotigrillistä, väliin pihvi, juustoa, salaattia, tomaattia ja avokadoviipaleita
Torstaina – niitä samoja pieniä lihamurekkeita, sitä samaa riisiä ja salaattia, valituksen säestämänä
Perjantaina –sipulipekonipizzaa vihreillä chileillä
Lauantaina – teriyaki kanaa ja halloumia grillissä, salaattia ja tomaattia

Sunnuntaista ei vielä oo tietoo, eikä sen puoleen tulevasta viikosta saati sitä seuraavista. Paitsi et Fredde sanoi haluavansa meksikolaista ja M haluaa jauhelihakastiketta. Pienet lihamurekkeet tehdään muffinssipannulla ja ne on sellaisia just passeleita, muutaman lihapullan kokoisia.

Ystävältä sain kutsun jollekin aterianvalmistelukutsusysteemikutsuille. Ideana et illan aikana on pakattu kahden viikon ruuat pakastevalmiina minigrippusseihin. Mä niin tiedän et nää ruuat jäis meillä tekemään hidasta kuolemaa arkkupakastimen uumeniin. Sitäpaitsi maidottomalle perheelle tässä olis muutenkin ollut turhaa soveltamista.

Mun ruuanlaittaminen on impulsiivista. Sen lisäksi että se varmaan ainakin jollakin tasolla saattaa olla epätaloudellista, se vie ainakin enemmän aikaa ja vaivaa kuin sen etukäteen suunnitellun ruokalaistan toteuttaminen tai valmiin ateriapaketin kaivaminen pakastimesta. Me käydään kaupassa melkein päivittäin, ja vaikka lihat ja pastat ja riisit onkin omasta takaa niin kaupasta haetaan sit ne asiat jotka tekee ruuasta just sitä mitä syödään, vihanneksia, hedelmiä, yrttejä... Olishan se järkevämpää syödä maanantaina ja keskiviikkona aina samaa ja tiistaina ja torstaina toista samaa. Keittäminen rajoittuis maanantaille ja tiistaille.  Mut aina kun mä yritän tätä, huomaan lopulta poistavani jääkaapista muumioituneita keskiviikko- ja torstairuokia, koska kukaan ei halunnutkaan syödä niitä – en edes minä itse.

On mulla niitäkin päiviä kuin hakkaan kuvainnollisesti päätä pöydänkulmaan ja mietin miksi päivällistä pitää syödä jokainen päivä. Sellaisena päivänä en tiedä mitä laittaisin, eikä Freddekään tiedä mitä se haluaa syödä. Sellaisena päivänä keittäminen on tylsää. Sellaisena päivänä kaivan pakkasesta sen säkillisen onnellisen kanan luomunugetteja, niitä joissa ei ole maitoa, eikä vehnää, eikä sitä kanaa ole jauhettu sellaiseksi vaaleanpunaiseksi tahnaksi. Sellaisena päivänä lauma syö eineksiä. Sellaisena päivänä niitten nuggettien lisukkeena on tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja Fredde ja mä syödään jotain helppoa ja nopeeta. Tai ehkä me mennään ravintolaan, koko perhe.


Mutta periaatteessa mä tykkään laittaa ruokaa ja suuri osa siitä tykkäämisestä on luovuutta ja impulsiivisuutta. Me syödään sitä mitä mä just tänään haluan laittaa enkä mä tiedä haluanko mä tänään kaivaa pakastimesta aterian minigrippussiin pakattuna, saati et katsoisin ruokalistasta mitä mun pitää keittää.

Fredde kulkee ohi ja katsoo listaa. Se ei halua tänään kanaa, ja hetken innoittamana se päättää siivota meidän pikkupakastimen. Sieltä löytyy muunmuassa pakastettuja ilmapalloja, kumihanskoja ja sukkia - koska lauma - muutama hitaasti menehtynyt määrittelemätön pussukka, melkein syötyjä jäätelöitä, koiranruokaa vaikkei meillä edes ole koiraa... löytyy sieltä ihan järkeviäkin asioita.  



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi