Siirry pääsisältöön

elämää kaikilla mausteilla


On päiviä jotka seuraavat toisiaan päivien ketjussa eikä niistä hyppää esiin mitään mainitsemisenarvoista. Ei niin että ne olis vailla tapahtumia, mutta tapahtumat mahtuu siihen keskimääräiseen, tavalliseksi arjeksi kutsuttuun. Tällaisina päivinä leikitään ja puistoillaan, tavataan ystäviä, syödään, juodaan ja leivotaan. Katsotaan vähän telkkaria, pelataan lautapeli. Lauma keksii, kokee ja tekee, mutta kukaan ei polta taloa, aiheuta suurempaa vesivahinkoa tai ketään ei tarvitse viedä sairaalaan. Tavallista elämää.



Eilen ei ollut tavallista. Eilisen olisi voinut jakaa useammallekin päivälle ja silti jokaisesta niistä päivistä olisi tullut tapahtumarikas tai erilainen siihen tavalliseen verrattuna. Ehkä olis pitänyt arvata siinä vaiheessa kun treffit naapurissa lykkääntyi tunnilla siksi että naapurinrouvan piti kiivetä pihakuusen latvaan hakemaan alas kissanpoikanen, amerikkalaiset pihakuuset ei ole pieniä. Urhea nainen kiipesi kissan perässä kymmenien metrejen korkeuteen paikassa johon paloauto ei pääse siksi että pieni kissanpentu on helppo ja maukas saalis kotkalle tai huuhkajalle.



Onni on omata ystäviä jotka eivät asu standardi omakotitalossa, standardi pihalla. Onni on omat ystäviä joilla on kymmeniä eekkereitä maata, hevosia, poneja, kissoja, kaneja, possuja, vuohia, koiria, lampaita... Onni on ystävän lasten ponit, sellaiset joilla kuka tahansa voi harjoitella ison eläimen kanssa olemista ja liikumista. Onni on sellaiset ystävät.



Onni on myös sellaiset ystävät jotka ottaa silmää räpäyttämättä kolmikon hoteisiinsa siksi aikaa kun me vanhemmat mennään keskustelemaan psykologin kanssa pellavapäästä. Sellainen ystävä jolla on jo itselläänkin kolme, mutta joka avosylin avaa ovensa meidän kolmelle. Ystävä joka antaa kuuden lapsen laskea pihalla liukumäkeä vesiletkun kanssa suoraan kahluualtaaseen niin että kolmikolla oli epäilemättä kesän parhaan aamupäivän lisäksi myös ylivoimaisesti viihteellisin iltapäivä.



Onni on tavata illalla ystäviä lähipubissa ja puhua elämästä, arjesta ja unelmista oluen ääressä. Ja kun puhelin soi ihan liian aikaisin ja kutsuu kotiin, onni on se ystävä joka kuiskaa että mene sä kun sun täytyy, mä hoidan sun laskun.



Onni on kaikki ne ystävät jotka tarjoavat apuaan vuorokauden ympäri, toivottavat sille kätensä murtaneelle sankarittarelle paranemisia, kysyvät tarvitsenko apua ja lupaavat ottaa pojat hoteisiinsa. Se ystävä joka soittaa puoliltaöin ja kysyy mitä on tapahtunut ja se joka laittaa tekstarin ja kaikki ne jotka elävät mukana sosiaalisen median puolella.

Onni on ystävät. Onni on oma ystävistä koottu turvaverkko, se joka ottaa vastaan kun putoaa. Se joka on aina valmis auttamaan, elämään mukana ja kuuntelemaan. Mihin sitä joutuisikaan ilman ystäviä.




Aamulla me ratsastettiin. Yöllä peittelin viereeni pienen tytön, joka hyppäsi sohvalle pinotulta tavarakasalta – äidin istuessa ystävien kanssa iltaa – lattialle ja päätyi suunnitelman vastaisesti veljen pään kautta käsi edellä lattiaan ja katkaisi kätensä. Ilta vierähti illallisen sijasta lastensairaalan päivystyksessä. Maanantaina lasta vaihdetaan kipsiin. Ehkä se nyt ymmärtää miksi mä en ole erityisen kannustava näissä hyppimisharjoituksissa. 

Onni on elämä kaikkine mausteineen.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän