Siirry pääsisältöön

pieniä vai suuria murheita

Olispa kolme, tai neljä, tai viis... niitten murheet on niin naurettavia-mitättömiä-turhia. Kuka nyt itkee hukkunutta nallea, rikkimennyttä lelua, housuja joita ei saa jalkaan... PAITSI että jos sattuis olemaan kolme tai neljä tai viis, ne olis ihan oikeesti isoja asioita ja suuria murheita. Kolmevuotiaan maailmassa kun se kadonnut äidinkorvike vastaa aikuisen elämässä äidin kuolemaa, rikkimennyt leikkiauto lunariin ajettua omaa autoa tai ne hankalat housut sitä dieettiä joka ei taaskaan onnistunut. Ne kun nyt sattuu pienen ihmisen mittakaavassa olemaan samankokoisia kuin ne aikuisen kokoiset murheet aikuisen elämässä. Joskus isompiakin kun keinot käsitellä vastoinkäymisiä ovat vähäiset.

Mä olen kasvanut oman lapsuuteni koulukiusattuna... alusta loppuun. Olin helppo uhri, erilainen ja vääränlainen. Aikuisen ainoa neuvo oli sanoa takaisin ja pistää vastaan. En osannut. Olin yksin. Olin yksinäinen. Nykyään ne muut sanoo usein että oon supernainen, se joka hanskaa kaiken helpolla. Ne ei nää sitä että edelleen tulee niitä hetkiä kun koen olevani ulkopuolella, vääränlainen, erilainen... mä en näe sitä että oon oikeesti ihan samanlainen. Koulukiusaaminen ja omien lapsenmurheitten vähättely johti elämän mittaiseen kamppailuun omaa epävarmuutta vastaan... ikuiseen kaipuuseen hukkua massaan ja olla samanlainen kuin muut. Ihan varmasti.


Olen kuullut aikuisen jopa sanovan että koulukiusaamisen kohde ansaitsee olla uhri... mitäs on niin kummallinen... kyllä kiusaaminen on aina ihan yhtä paljon kiusatun kuin kiusaajan syy... Oikeesti? Onko? Ei, kukaan ei ansaitse kiusatun kohtaloa. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Meidän aikuisten tehtävä on taistella sitä vastaan. Lapsella ei ole siihen aseita.

Mitä jos aikuisen työpäivä näyttäisikin tältä?


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää