Siirry pääsisältöön

meillä on kaikki niin hyvin

Sunnuntaiaamu, joulukuun 22. melkein joulu. Kello ei ole kahdeksaakaan ja me ollaan ehditty jo itkeä ja nauraa, taitella paperilentokoneita ja keittää kahvia. Nyt paperilentokoneet leijailee alas portaita, M:n kone taitaa olla paras lentäjä, vaikka tulevat kaikki samasta tehtaasta. L nukkuu pois flunssaansa yläkerrassa.




Kinkku lepää uudessa kylpyvedessään vielä huomiseen. Pulla ja leivät on vielä leipomatta, lohi graavaamatta, jääkaapissa on paistamaton piparitaikina... kyllähän tässä ehtii. Maljakossa jouluruusut,




Homeopatia ja säteily jatkavat omaa elämäänsä keskusteluissa, luen kommentit sen enempää osallistumatta, olen omat sanani aiheesta jo sanonut.



Laitan naamikseen kuvan Koirasta ja hetkeä myöhemmin puhelin soi... me puhutaan pitkään, ei säästytä kyyneliltä kumpikaan kun puhutaan yhteisestä ystävästä, siinä puhuessa mun mieleen tulee elävästi joululaulu ”Christmas Shoes”. Matkalla kirkkoon kuuntelen sen kahdesti..se on ehkä maailman masentavin joululaulu, mutta saa uuden ulottuvuuden mun tietäessä että se on todellisuutta, ihan lähellä... siellä vietetään yhdessä viimeistä joulua, viimeisiä yhteisiä päiviä... Sen äidin toive on saada elää tammikuun alkuun, viettää vielä yksi syntymäpäivä lapsensensa kanssa – neljäs. Voin vain kuvitella – ei, en en osaa edes kuvitella – mitä liikkuu kolmen lapsen äidin mielessä, kun aikaa hyvästellä on niin kovin vähän, ihan liian vähän, kymmeniä vuosia liian vähän. Miten valmistaa lapset tulevaan, mitä sanoa, miten luopua, miten kipeää sen täytyy olla.

Puhuin Nellyn kanssa viimeksi kesällä syövästä, syksyllä ei puhuttu. Kaiken piti olla hyvin, enää yksi viimeinen leikkaus, avanteen poisto ja kaikki taas hyvin. Sitten tuli eka jälkitarkastus ja huonoja uutisia, piti alkaa miettiä tulevaa, aikaa piti kuitenkin vielä olla... ainakin vuosi, kaksi tai kolme. Hyvällä tuurilla viisi. Tuli leikkaus, tuli se hetki kun potilas suljetaan leikkauspöydällä sen takia ettei kenenkään taito enää riitä... nyt aikaa on ehkä viikko, toivottavasti kaksi.




Tuntuu pahalta että toisen täytyy lähteä. Äitinä se koskettaa mua jostakin pelottavan syvältä. Miten riipaisevan onnellinen olenkaan siitä että saan itse jäädä.


mun O ja se missä vielä perjantaina tehtiin lumienkeleitä

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi22. joulukuuta 2013 klo 12.53

    Surullinen, haikean kaunis kirjoitus. Kiitos, kun jaoit nämä ajatuksesi kanssamme. Voimia sinulle surussasi ystäväsi ja hänen perheensä tilanteesta!

    Kuitenkin onnellista ja vahvistavaa joulun aikaa teille! On tosiaan onni saada jatkaa elämäänsä perheensä kanssa. Onneksi on myös Raamatun toivo, jonka mukaan on mahdollisuus kohdata kuolemankin jälkeen omaisensa vielä uudestaan ja sitten täysin terveinä ja huolia vailla. Siitähän joulussa on kysymys, kiitokset joulun Herralle, joka voitti kuoleman.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...
Lue lisää

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...
Lähetä kommentti
Lue lisää

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää