Siirry pääsisältöön

happy feet


Wallingford on pohjoisen Seattlen kaupunginosia

Noin keskimäärin mä en oo mikään eläintarhaihminen ja jaksan aina hämmästellä niitä vanhempia jotka tuntuu kulkevan jonkinlainen villieläinensyklopedia päässään... Mä seison oman laumani kanssa elefanttiaitauksen ulkopuolella ja kerron tarinaa kuolleesta vauvaelefantista Hansasta ja vieressä oleva nainen kuvailee lapselleen pikkutarkasti aasian- ja afrikanelefantin eroja. Lähestymistavassa on selkeä ero enkä osaa olla tuntematta huonommuutta sen tosiasian edessä, että mulle ne on ”vaan” elefantteja.



Hansan kuolema oli yhteinen suuri suru




meidän apinat...

Sää on kieltämättä aika sopiva eläintarhaan. Mä olin jotenkin kuvitellut että eläimet olis sisätiloissa ja siellä olis tosi rauhallista. Toisin kävi. Aina aiemmin oon joutunut selittämään laumalle että ne kivet siellä vedessä ei oo kiviä vaan virtahepoja, mutta sitä on vaikee nähdä kun ne ei liiku... nyt meillä oli kaks sukeltelevaa ja leikkiivää virtahepoa. Me nähtiin vauvakirahvi ja karjuva leijonauros. Ilmeisesti kymmenen astetta ja puolipilvistä oli täydellinen sää vai oliko se sittenkin se ettei meillä juurikaan ollut mitään odotuksia, muita kuin et lapset sais juosta koko paikan ympäri... Viimeinen yllätys, eikä lainkaan vähäisin oli se ettei niitä mukaan otettuja rattaita enää tarvittu lainkaan, vaan jopa O käveli ja juoksi koko matkan. 





ai mitä täällä muka on?

happy feet







Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...
Lähetä kommentti
Lue lisää