irrallaan

koirapuistossa

Ystävä soittaa. Se kysyy mitä meille kuuluu silleen puolihuolimattomasti ja hivuttautuu itse asiaan; ”Kuule, mä näin kuvia susta metsälenkillä teidän uuden koiran kanssa. Ihan oikeestiko se kulkee ilman hihnaa?” – Joo, kyllä kulkee, siis ilman hihnaa metsäpoluilla. ”Mut miten sä teet sen?” – Ai minkä? ”No päästät sen vaan irti ja se kulkee ilman hihnaa eikä lähde mihinkään? Mun koirat karkaa aina. Ne karkaa vaikka me käydään aina kaikki koulutuskurssitkin.” – Eh, en mä tiedä. Mun koirat nyt on aina kulkeneet ilman hihnaa. En mä tiedä miten mä sen teen. Sivuhuomautuksena todettakoon että koira saa täällä kulkea hihnatta mikäli se on omistajansa käsiteltävissä ilman hihnaa.

Käyn vastaavanlaisen keskustelun usean muunkin kanssa. En mä tiedä. En ole eläessäni ollut yhdelläkään koirankoulutuskursilla. En ole lukenut aiheesta yhtäkään kirjaa. Täällä kaikki tutut menee pennun kanssa koirakouluun. Ne käy kurssit: Puppy Manners 1 ja 2. Lopulta osa päätyy lähettämään pentunsa sisäoppilaitokseen useammaksi viikoksi. En mä tiedä. Ehkä mulla vaan käy ihan järjetön munkki noitten kanssa. Ihan maalaisjärjellä mä noita koulutan, taskut täynnä palkkioita ja palkkio aina kaikesta mistä voi palkita. Vähitellen palkkioiden määrää vähennetään ja jäljelle jää kiitos. Toistaiseksi tällä metodilla on saatu ihan mukiinmeneviä tuloksia aikaan.

jostakin se oli pyyhkässyt mun fliseen ja käynnyt sen päälle nokosille

Toistaiseksi Roistopoika on ollut mun kaikista koirista helpoin – puolivalmis, vähän hiomaton timantti. Suurin ongelma sen kanssa on se et se opettelee sisäsiistiksi vajaat kaksivuotiaana. Se ei osaa pyytää ulos vaan hädän sattuessa se käy kakalla poikien vaatehuoneessa tai alakerran kaapissa. Edeltäjänsä Koira, se kakkasi käskystä, mutta karkasi jos mun silmä vältti. Ei se metsässä lenkillä mihinkään lähtenyt, mutta pihalta se livisti omille teilleen. Koiraa edelsi Pupu. Pupu toisinaan päätti ettei se haluakaan lähteä vielä kotiin. Se ei karannut, mutta ei myöskään antanut kiinni. Ei aina, mutta yleensä aina silloin kun olis ollut kiire johonkin.

paras paikka nukkua

Koiraa ei voinut viedä koirapuistoihin. Ei siksi että se olis haastanut riitaa, mut se sekos totaalisesti tennispalloista ja täällä niitä riittää koirapuistoissa. Koira otti ja varasti kaikkien pallot, sillä sumeni silmissä ja se kävi pöllimässä satakiloisen mastiffin pallon ja meinas päästä hengestään. Me lakkattiin käymästä puistoissa.

Maanantaina olin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen taas isossa koirapuistossa. Niitä on muuten täällä kahdenlaisia, sellaisia aitauksia ja sit aitaamattomia alueita. Meidän asuinalueella on kaksi tällaista perinteistä aitausta ja metsäpoluilla kaikkien koirat kulkee ilman hihnaa kuitenkin. Meidän lähellä on kuitenkin valtava aitaamaton koirapuisto, jossa on tilaa juosta ja leikkiä ja uida. Siellä pätee samat säännöt kuin muuallakin, omistaja vastaa koirastaan eikä koiraa saa puiston alueella pitää hihnassa. Ensin Roistoa pelotti. Sitä pelotti paljon, niin paljon että se luikki mun jaloissa ja yritti hivuttaa meitä takaisin kohti parkkipaikkaa. Lopulta se rentoutui vähän. Kävi joessa juomassa ja löysi polulta kaksi tappijalkaa, serkkuja. Mikä riemu. Se leikki ja riehui sydämensä kyllyydestä ja kun niitten tappijalkojen omistaja kokosi laumansa ja jatkoi matkaa jäi Roisto poika katsomaan kaihoten niitten perään.

Itse nautin enemmän siitä metsän rauhasta. Etenkin silloin kun en vedä perässäni vinkuvaa poikakaksikkoa niin kuin eilen... ”Sä lupasit ettei me mennä kauas... tää kestää liian kauan... täällä on muurahaisia-hyttysiä-kimalaisia-kärpäsiä-hämähäkkejä. Mulla on jano-pissahätä-kuuma. Mun kengässä on kiviä-puupalasia-tikkuja-multaa-mutaa-hiekkaa. Koska me ollaan kotona? Miksi meidän pitää mennä tänne?”  - Koska meillä on nyt alle kaksivuotias koira ja sen pitää päästä muuallekin kuin lähimmän puskan juurelle.