suuri seikkailu

Suomalainen nainen kasvaa seisomaan omilla jaloillaan. On tärkeetä olla itsenäinen, itsevarma ja itsellinen. Oikeastaan tärkeämpää kuin mikään muu. Pienestä saakka meille tolkutetaan että me pystytään ihan mihin vaan, ollaan vahvoja ja voimakkaita ja meidän täytyy pitää itsestämme huolta. Muistan miten mullekin lapsena sanottiin ettei musta tartte huolehtia koska mä olen tyttö ja pärjään kyllä. Mun kuului olla vahva.

Suomalainen nainen on koulutettu. Se rakentaa uraa ja on vähintään yhtä kova luu kuin miehensä. Sitä ei tytötellä ja muistan vielä ajan kun ovikin piti saada avata itse. Se huolehtii tulevaisuudestaan ja eläkkeestään ja palaa työelämään mahdollisimman pian, jottei se vaan menetä mitään. Suomalainen nainen on opetettu siihen ettei siitä tarvitse huolehtia, olis noloakin olla toisen armoilla, tilanteessa jossa ei taloudellisesti vastaa itsestään. Oma tupa, oma lupa. Omat rahat, taattu turva. Koskaanhan ei tiedä mitä voi tapahtua. Koskaan ei tiedä koska mies jättää tai elämän kulissit sortuu muuten vaan. Kaikkeen on syytä varautua ja valmistautua, ainakin pahimpaan sillä pessimisti ei pety.

Muualla maailmassa naisen paikka on usein edelleen itsestäänselvästi kotona. Jos ei muuten, niin ainakin siinä vaiheessa kun perheeseen syntyy lapsia. Muunmaalainen nainen unohtaa mahdollisesti korkeankin koulutuksensa ja ryhtyy perheensä johtajaksi. On paljon maita joissa tämä positio on loppuelämän mittainen eikä koskaan tule sitä päivää kun palataan työelämään. Moni ei edes sinne kaipaa. Toisaalla töihin palataan sitten joskus, ja aika usein työhön joka poikkeaa siitä alkuperäisestä koulutuksesta, onhan melko haastavaa olla rakennusinsinööri tai sydänkirurgi osa-aikaisesti. Nämä naiset eivät vietä päiviään pohtien omaa itsenäisyyttään ja sitä miten suu sitten pannaan jos ukko lähtee. Ukko ei lähde, tai jos lähtee niin myös maksaa. Maksaa paitsi lasten elatuksen, niin myös vaimon elatuksen. Kukaan ei sano että olisit pitänyt itsestäs huolta. Yhtä itsestään selvää kuin suomalaiselle naiselle on olla itsenäinen, on näille naisille tämä rooli, eikä se ole sorretun naisen rooli.

Yhdysvallat on monella tapaa murroksessa. Yhtälailla kun ennen oli itsestäänselvää että naiset jäivät kotiin, on nykyään yhtä mahdollista että nainen pitää mitättömän äitiyslomansa ja palaa töihin joko omasta tahdostaan tai taloudellisen pakon edessä. Moni haluaisi edelleen hoitaa lapset kotona, mutta siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta. Toisaalta moni nainen haluaisi palata työelämään, mutta se on teknisesti mahdotonta. Jonnekinhan ne lapset pitää kuitenkin pistää. Jonkun ne pitää hakea hoidosta, tai palata kotiin päästämään lastenhoitaja kotiin. On paljon perheitä joissa se edelleen on miehen mielestä naisen tehtävä, jopa sillä tasolla että mies ykskantaan ilmoittaa että vaimon palatessa töihin, jää taloudellinen vastuu lasten hoitomaksuista maksettavaksi vaimon palkasta. Viesti on; ”mene vaan jos lystäät, mutta älä oleta että mä osallistun tähän projektiin mitenkään” Monissa perheissä tilanne on myös se että vaimon palatessa töihin on vaimon palkka huomattavasti alempi kuin puolison, ja on kaikkien kannalta järkevämpää että panostetaan siihen perheen elättäjään ja sen työuraan.

Keväästä 2008 olen ollut yrityksen Oy Perhe Ab:n palveluksessa. Hetken yritin paeta työtäni takaisin työelämään ja käytännön elämän mentyä aivan tolkuttoman monimutkaiseksi ja seurausten ollessa kohtuuttomat osallisille, palasin takaisin yhtiön palvelukseen. Moni suomalainen tuntuu ajattelevan että suomalainen nainen ulkomailla heittää elämänsä hukkaan pelatessaan tennistä ja lakkaillessa kynsiään. Lounasaikana istutaan pitkällä lounaalla hienossa ravintolassa ja jutellaan mukavia muitten samassa asemassa olevien kanssa. Lasissa kimaltaa shampanja. On varmasti näitäkin naisia. Mun työnantaja ei kuitenkaan ole näin mukava. Oikeastaan se on aika vaativa. 

Mun työpäivä alkaa aamuisin vähän ennen kuutta – seitsemän päivää viikossa. Nousen, käyn tuikkaamassa nukkuvan K:n suupielestä sisään sen lääkkeen. Valun alakertaan ja lähden ulos Roiston kanssa. Tänä aamuna tosin kaksikko ehti ensin ja ne lähti mun kanssa mukaan varhaiseen metsään, mun sihistessä et olkaa nyt hyvät ihmiset hiljaa kun koko kylä nukkuu vielä. K:lta puuttuu äänenvaimennin, jos se ei saa huutaa se pitää sellaista omituista surinaa ja pörinää – aina.

Puolisen tuntia myöhemmin seison keittiössä. Pakkaan kolme eväslaatikkoa. Allekirjoitan muutaman paperin ja tungen ne oikeisiin reppuihin. Lähetän sähköpostia yhdestä yhdeksään opettajalle, psykologille, psykiatrille. Tulostan kasan täytettäviä kaavakkeita ja huokaan.

Paimennan laumani syömään ja valvon että ne myös syö. Sit paimennan ne pukemaan. Lähetän K:n takaisin vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle, ja huomautan O:lle että siellä sataa edelleen, eikä helleasu ehkä ole kaikkein toimivin. Harjaan kolmet hiukjset ja kolmet hampaat. Vähän aikaa me ihaillaan O:n heiluvaa hammasta. Lohdutan sen veljeä, koska se on katkera ja vihainen kun sen hammas ei heilu.

Kahdeksalta lykkään K:n bussiin ja huhuilen kaksi jäljelle jäävää alakertaan. Paimennan ne autoon ja ajan M:n bussipysäkille. Odotan kymmenien vanhempien ja satojen lasten kanssa bussia. Huomautan pienelle pojalle ettei se voi etuilla jonossa. Vanhempien kanssa me puhutaan tulevasta kesästä, lomamatkoista ja ensivuoden opettajista.

Vilkutan lähtevälle bussille, palaan O:n kanssa autoon ja ajan sen kouluun. Koulun ilmoitustaululla valitsen listalta mitä haluan tehdä, ja mihin osallistua. Ajan kotiin.

Tyhjennän tiskikoneen, käyn laittamassa pyykinpesukoneen käyntiin ja katson epätoivon vallassa niin puhtaitten pyykkien vuorta, kuin poikien huoneen toivotonta tilaa. Poimin likaiset vaatteet lattialta ja kannan ne likapyykkiin.

Syön aamiaista, luen sähköpostit, tarkistan tulostinko varmasti jokaisen tarvitsemani kaavakkeen K:n lääkäriin. Soitan ja varaan pojille näöntarkastuksen. Vastaan muutamaan syntymäpäiväkutsuun. Käyn vaihtamassa puhtaat vaatteet kuivuriin ja aloitan uuden koneellisen. O on pissannut yöllä sänkyyn ja pestävänä on normipyykin lisäksi myös lakana, patjansuoja, untuvatäkki ja tyyny. Onneksi tätä sattuu nykyään enää korkeintaan satunnaisesti.

Yhdeltätoista olen K:n koulun pihalla. Poimin pojan autoon ja me ajetaan ruokakauppaan. Samalla reissulla vien kahvit ystävälle joka hoitaa kotona sairasta kaksivuotiasta ja on valvonut koko yön.

Kahdeltatoista olen O:n koululla. Puhun taas muutaman vanhemman kanssa kesästä. Me ajetaan kotiin ja laitan meille lounasta. Syön lounaan lasten kanssa ja kuuntelen niitten koulujuttuja. K kaivaa repustaan nivaskan papereita ja pari kaavaketta jotka sen ope haluaa takaisin.

Lounaan jälkeen me pelataan lautapeliä ja sit annan niille poikkeuksellisesti luvan katsoa vähän aikaa telkkaria, jotta mä saan juoda kahvit ja kirjoittaa. Poden huonoa omaatuntoa tauostani, mutta pidän sen silti.

Kello on kaksi. K:n koulusta tulee sähköpostia että jannun luokkatoverilta on löytynyt täitä. K:n naulakko on tän koulutoverin viereinen naulakko, joten iltapäivän suunnitelmat vaihtuu täikampaukseen ja kaikkien vaatteitten pesuun ja pakastamiseen. Ennen neljää meidän pitää olla M:aa vastassa bussilla. Bussilta me mennään leikkimään naapuriin, ja sieltä me tullaan kotiin päivällisaikaan. Päivällisaika on joskus seitsemän pintaan. Hyvällä tuurilla Fredde tulee kotiin samoihin aikoihin. 

Keskimäärin alan edelleen illan lähestyessä toivoa että päivä olis jo ohitse, että Fredde tulis kotiin ja edes jakais mun kanssa työt. Samalla tavalla kuin toivon sitä sillon kun lapset oli oikeasti pienempiä ja elämä yhtä vaipanvaihtoa ja ruoka-aikaa. Mun työpäivä päättyy iltayhdeksältä, olen töissä seitsemän päivää viikossa. Tämä aika on nyt tällaista. Illalla kuuntelen Fredden työkuulumiset viinilasin äärellä. En karkaa ovesta toisen tullessa kotiin. En tunne huonommuutta.

Huomenna aloitan taas alusta, paitsi että aamulla hoidan M:n koulun asioita muutaman tunnin poikain ollessa koulussa. Iltapäivällä kummallakin pojalla on silmälääkäri. Kolme vuotta olen ajanut lapsia liutaan erilaisia terapioita kouluaikojen ulkopuolella. On vapauttavaa ettei meillä enää ole terapioita. Elämä tuntuu suorastaan väljältä.

Kohta alkaa kesä ja lauma kulkee mun mukana aamusta iltaan kaksi ja puoli kuukautta. Ne tulee mun kanssa niin hammaslääkäriin, lääkäriin kuin kampaajallekin. Mua hirvittää, mutta ollaan me selvitty ne aiemmatkin kesät. Yhtälailla me mennään uimarannalle, piknikeille ja puistoon. 

En kasvata tyttärestäni sen enempää vahvaa ja voimakasta suomalaista naista, kuin pojistaniukaan miehisiä miehiä. Kasvatan ihmisiä. Omanlaisiaan. Sellaisia joilla on oikeus tehdä valintoja, hyviä ja huonoja. 

On päiviä jolloin tekisin mieluummin jotakin muuta. On päiviä että musta olis kivaa saada hengailla aikuisten kanssa ja syödä lounasta jossakin kivassa ravintolassa. Istua palavereissa puhumassa jostakin muusta kun mun lapsista ja useimmiten niitten epäkohdista. Silti mulla on tärkeä rooli tän työnantajan palveluksessa. Ilman mua meidän elämä ei toimis. En koe heittäväni elämääni hukkaan. En koe olevani tuuliajolla tai tilanteessa jossa vaarannan oman tulevaisuuteni. En ole heikoilla, en ole huolehdittava. En ole kenenkään armoilla. Mulla on yhtä tarpeellinen rooli kuin silläkin joka tuo pöytään leivän, juuston ja hillon.

Vaikka joku niin varmasti ajatteleekin, en ole heittänyt elämääni hukkaan. En ole muuttanut ulkomaille pönkittääkseni miehen urakehitystä, vaan olen lähtenyt mukaan suureen seikkailuun. Osa suurta seikkailua on kyky heittäytyä, uskoa siihen että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Ilman epävarmuutta ei ole seikkailua. Kaikista ei ole seikkailijoiksi. Toisille on tärkeämpää varmistaa että tapahtui mitä tahansa ei vastaan tule sellaista yllätystä johon ei olisi jo ennalta varautunut.

Ajattelen epäilemättä näin myös siksi että me asuttiin ulkomailla siinä vaiheessa kun M syntyi. Olin saanut jalkani ovenväliin työelämässä myös täällä. Kotona vietettyjä vuosia ei täällä lueta tappioksi,. vaan meidät - kotiäidit - nähdään voimavarana hyvän paineensietokyvyn ja useimmiten loistavien neuvottelutaitojen ansiosta. Kun aika koittaa on mulla kaksi eri alaa joille palata. Viimevuoden kokeilun perusteella joutunen toteamaan että valitsen sen maailman jossa olin ennen. Se on joustavampi ja monimuotoisempi, ja sopii ehkä paremmin tästä syystä kolmen lapsen äidille.