me tanssitaan pöydillä

viikonloppuisin meillä tanssitaan pöydillä

Siinä missä oon kyllästynyt vääntöön siitä onko neurostimulanttien käyttö hengenvaarallista mun lapsille vai ei, ihan yhtälailla kuin siihen että saan niistä kirjoittaessani aina ämpäreittäin lokaa niskaani vanhemmilta jotka ovat päättäneet hoitaa lapsiaan toisin tai vanhemmilta joiden tieto perustuu lehtijuttuihin ja tutkimuksiin, haluan kuitenkin – kaikesta huolimatta – taas palata aiheeseen omien lasteni osalta.

Ystävä julkaisi Ylen Uutisten jutun lasten psyykenlääkkeiden käytön kasvusta vuosina 2008-2014. Tänä aikana neurostimulanttien käyttö lapsilla on yli kaksinkertaistunut Suomessa. Klikkaan ja luen jutun. Olen samaa mieltä asiantuntijoitten ja tutkijoitten kanssa. Kyllä, kyllä, kyllä... näinhän se on. Jutussa on haastateltu myös ADHD perheen vanhempia, siinä perheessä lapsen ADHD näkyy koulutyössä ja kotona pärjätään ilman lääkitystä.

Moni pärjää viikonloput ja illat ilman lääkitystä ja lääkitystä käytetään lähinnä koulunkäynnin tukemiseen. Tottakai se herättää kysymyksen myös minussa, voisko sitä koulua käydä toisinkin, niin ettei lasta tarvitsisi lääkitä koulua varten? Olisko mahdollista oppia ilman lääkitystäkin? Oltiin sitten Suomessa tai Yhdysvalloissa koulun on tarjoiltava pakettinsa valtavirralle. Kaikkia ei ole mahdollista huomioida, sen enempää kuin opeutustakaan mukauttaa niin että se tarjoilisi a la carte mallin mukaisesti kaikille sopivinta opetusta. Koulu on työpaikkaruokalan lounaslista; meillä on tätä ja jos sulla on sitä tai tätä, me voidaan tehdä niin tai näin. Meiltä toki löytyy myös niitä kouluja, yksityisiä opinahjoja, jotka tarjoilevat toisenlaisen oppimisen mallia erilaisille oppijoille. Ne koulut on kalliita ja niihin on pitkät jonot.

M:n tarkkaavaisuushäiriö liittyy lähinnä koulutyöskentelyyn, ja lääkitys kulkee pienenä annoksena mukana tukemasa kouluviikkoja. Viikonloppuisin ja lomilla lääke jää keittiön kaappiin. Jos M:n olis mahdollista käydä koulua 22 oppilaan luokan sijasta pienryhmässä, me pärjättäis todennäköisesti kokonaan ilman lääkitystä. M on se Ylen Uutisten artikkelin lapsi, se joka voi iltapäivisin puuhailla ulkona ilman lääkitystä.

Sit meillä on K. K täyttää kahden viikon päästä viisi ja on syönyt neurostimulantteja jo yli vuoden. Tiedän. Neurostimulantteja ei normaalisti määrätä alle kouluikäisille lapsille. Myös täällä useimmiten odotetaan että lapsi täyttää kuusi. Näin tehtiin M:n kohdalla. K:n tarkkaavaisuushäiriö ei rajoitu virka-aikaan. Sen ongelmat ei ole kahdeksasta neljään ja sen lääkeannos on viisinkertainen sisareensa nähden. K:n kanssa ei voi yhdessä puuhailla ilman lääkitystä.

Ilman lääkitystä K tuskin edelleenkään osaisi ajaa polkupyörää, kirjoittaa nimeään tai tehdä palapelejä. Ennen lääkitystä K aloitti oppimisen joka viikko uudestaan siellä toimitaterapiassa. Ne istui puolipimeässä huoneessa, jotta ylimääräisiä virikkeitä ei olisi ja silti se oli vaikeeta, eikä edistystä tapahtunut. Samoja asioita opeteltiin viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kotona K piti pitää katseen päässä. Maailmalla sitä piti pitää tiukasti kädestä kiinni, koska muuten sen hukkasi hetkessä niin parkkipaikalle, puistoon kuin kauppaankin. Sen kanssa ei voinut mennä muitten lasten synttäreille, koska se päättyi aina siihen että me istuttiin K:n kanssa autossa. K kun seurasi omaa viriketulvaansa täysin hallitsemattomasti. K oli onneton ja elämä sen kanssa oli tolkuttoman raskasta.

Lääkityksen ansiosta meillä on vilkas poikalapsi. Sellainen joka edelleen keksii älyttömyyksiä oikealla ja vasemmalla, sellaisia kun pienet pojat nyt vaan keksii. Se rakentelee ansoja ja maalaa kylppärin hammastahnasta ja käsisaippuasta tekemällään tahnalla. Meillä on edelleen turhaumaa ja joskus musta tuntuu että mä voisin laittaa sen koiran koppiin ja oven kiinni. Toisaalta meillä on se vilkas poikalapsi, joka on oppinut potkimaan palloa, ajamaan polkupyörää, joka nyt pystyy syömään edes satunnaisesti istualtaan. Se on oppinut kirjoittamaan nimensä ja siirtynyt lääkityksen aliottamisen jälkeen nuppipalapeleistä ihan oikeisiin palapeleihin. Se rakastaa lautapelejä ja me pelataan paljon yhdessä. Meidän perheessä mä tosin olen ainoa joka istuu kun me pelataan, muut tekee vuorojensa välissä kuperkeikkoja tai kiipeilee sohvalla.

Meidän lapsia ei ole lääkitty hiljaisiksi. Se ei ole tarkkaavaisuushäiriöiden lääkitsemisen tavoittena. Tavoite on tehdä lapsesta toimintakykyinen. Ilman lääkitystä K ei ole toimintakykyinen – millään tasolla tai tavalla. Olenkin siis vilpittömän kiitollinen Pfizerille siitä että se mahdollistaa mun lapselle lapsuuden.