Siirry pääsisältöön

ai, puhuuko ne mun lapsesta?


Mä en tiedä tottuuko siihen koskaan että oma lapsi on vammainen. Mä en näe sitä vammaisena. L ei näe sitä vammaisena. Meidän ystävät ei näe sitä vammaisena. Mun maailmassa vammainen on ihminen joka tarvitsee erikoisapuvälineitä tai avustajan voidakseen toimia osana yhteiskuntaa. Mä jotenkin edelleen, ja aina suljen sieltä vammaiskategoriasta pois nämä joiden vamma ei näy päälle. Suljen vaikka oma lapseni kuuluu siihen kategoriaan.

Sit se hyppää silmille papereista. M on sitä ja tätä ja tota ja vammaisuutensa vuoksi ei kykene X:n, Y:n ja Z:aan. Yhteiskunnan ja koululaitoksen silmissä meidän prinsessa on vammainen. Vanhemman silmissä oma lapsi on kaikkine puutteineen täydellinen, juuri sellaisenaan. Yhdellä on yhtä ja toisella toista. On upeeta että on olemassa kaikki ne tukitoimet joita M saa, on upeeta että myönnetään että se tarvitsee apua erilaisissa asioissa ja että niitä asioita sille tarjotaan ja että lainsäädäntö valvoo tämän toteutumista. Silti sen kerran, kaksi tai kolme vuodessa, kun näitä lausuntoja kirjoitellaan ja papereita tehdään. Kun ollaan siinä kohdassa missä keskitytään kaikkeen siihen mitä tarvitaan ja mikä ei toimi, ja missä mun lapseni paperissa lukee että se on vammainen. Silloin musta aina tuntuu et ne puhuu varmaan jostakin muusta lapsesta. Tulee sellainen hetki jossa huomaan ajattelevan et ”Ai, nehän puhuu ja kirjoittaa meidän lapsesta. Meidän M:sta.”

Edelleen juhlin sitä erityiskoulukuljetusta. Mulle niin moni vanhempi sanoi asiasta puhuessani – siis toisen erityislapsen vanhempi – ettei sitä ikinä M:lle myönnetä. Sen erityiskoulukuljetuksen saa vaan ne jotka on pyörätuolissa tai muuten vaikeavammaisia. Sosiaalisten taitojen puute ja erilainen tapa kommunikoida ja ajatella ei mun mielestäni ole peruste vaikeavammaisuudelle ja silti me saatiin se – erityiskoulukuljetus. Se on ihan mielettömän ihanaa, upeeta, hienoa ja mahtavaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...