Mä en tiedä
tottuuko siihen koskaan että oma lapsi on vammainen. Mä en näe sitä vammaisena.
L ei näe sitä vammaisena. Meidän ystävät ei näe sitä vammaisena. Mun maailmassa
vammainen on ihminen joka tarvitsee erikoisapuvälineitä tai avustajan
voidakseen toimia osana yhteiskuntaa. Mä jotenkin edelleen, ja aina suljen
sieltä vammaiskategoriasta pois nämä joiden vamma ei näy päälle. Suljen vaikka
oma lapseni kuuluu siihen kategoriaan.
Sit se hyppää
silmille papereista. M on sitä ja tätä ja tota ja vammaisuutensa vuoksi ei
kykene X:n, Y:n ja Z:aan. Yhteiskunnan ja koululaitoksen silmissä meidän
prinsessa on vammainen. Vanhemman silmissä oma lapsi on kaikkine puutteineen
täydellinen, juuri sellaisenaan. Yhdellä on yhtä ja toisella toista. On upeeta
että on olemassa kaikki ne tukitoimet joita M saa, on upeeta että myönnetään
että se tarvitsee apua erilaisissa asioissa ja että niitä asioita sille
tarjotaan ja että lainsäädäntö valvoo tämän toteutumista. Silti sen kerran,
kaksi tai kolme vuodessa, kun näitä lausuntoja kirjoitellaan ja papereita
tehdään. Kun ollaan siinä kohdassa missä keskitytään kaikkeen siihen mitä
tarvitaan ja mikä ei toimi, ja missä mun lapseni paperissa lukee että se on
vammainen. Silloin musta aina tuntuu et ne puhuu varmaan jostakin muusta
lapsesta. Tulee sellainen hetki jossa huomaan ajattelevan et ”Ai, nehän puhuu
ja kirjoittaa meidän lapsesta. Meidän M:sta.”
Edelleen juhlin
sitä erityiskoulukuljetusta. Mulle niin moni vanhempi sanoi asiasta puhuessani –
siis toisen erityislapsen vanhempi – ettei sitä ikinä M:lle myönnetä. Sen erityiskoulukuljetuksen
saa vaan ne jotka on pyörätuolissa tai muuten vaikeavammaisia. Sosiaalisten
taitojen puute ja erilainen tapa kommunikoida ja ajatella ei mun mielestäni ole
peruste vaikeavammaisuudelle ja silti me saatiin se – erityiskoulukuljetus. Se
on ihan mielettömän ihanaa, upeeta, hienoa ja mahtavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti