Oletteko
seuranneet keskustelua Anna Wahlgren versus Felicia Feldt? Tytär kirjoittaa
kirjan lapsuudestaan, äiti kertoo kuinka tyttären valheellinen kirja pilasi hänen
elämänsä. En ole lukenut Felicia Feldtin kirjaa. En myöskään ole lukenut Anna Wahlgrenin vastinetta.
Mä luin sen lehtijutun kai maanantaina. Eilen menin Aftonbladetin sivuille ja luin mitä siellä
aiheesta on kirjoitettu. Törmäsin Anna Wahlgrenin selkkauksiin myös muiden
kanssa. Tottakai kaikki nostetaan tässä vaiheessa esille. Tottakai kirjoitetaan kaikesta mitä
käsiin saadaan. Missä on totuus? Valehteliko Felicia? Onko Felicialla ja
Annalla vain erilainen käsitys menneistä vuosista? Onko Anna itse unohtanut
tapahtuneen, vai haluaako hän ehkä kieltää sen itseltäänkin? Sillä muutettiinko
Felician lapsuuden aikana 16 vai 19 kertaa ei loppupeleissä liene merkitystä.
Sillä oliko Felician lapsuus ahdistava vai onko Felivcia keksinyt koko stoorin
on merkitystä.
Anna Wahlgren on
vaikeassa paikassa. Kasvatusguru jonka oma lapsi kirjoittaa kirjan
hirviöäidistään. Lehtijutussa hän kertoo Felician tuhonneen hänen elämänsä.
Viimeisessä lauseessa hän kuitenkin vakuuttaa rakkauttaan tätä lasta kohtaan
joka hänen on julkisesti häpäissyt. Aftonbaldetissa Anna kirjoittaa Felician
olevan isänsä uhri. Isänsä aivopesemä ja äitiään vastaan kääntämä, eksyksissä
oleva raukka.
Mua oksettaa. Mä
luen näitä juttuja, ja koen fyysistä pahoinvointia. Tää kuulostaa niin tutulta.
Ihan liian tutulta. Tietämättä kuka teki ja mitä, vai tekikö kukaan yhtään
mitään. Tietämättä kertooko kaksi ihmistä saman tarinan eri silmin vai onko
toinen tarinoista keksitty ja valheellinen, kirjoitettu tarkoituksena loukata.
Tietämättä totuutta mietin mikä on heidän totuutensa ja missä on minun oma
totuuteni. Onko sillä merkitystä? No, mun totuudella on mulle merkitystä ja
varmasti totuudella on merkitystä myös Felicialle ja Annalle. Miksi muuten lapsi ihan vain omaksi ilokseen haluaisi häpäistä vanhempansa? Rahasta? Kunniasta? Maineesta? Julkisuudesta? Mikään noista vaihtareista ei mun korviin kuulosta kovin uskottavalta. Miksi siis? Miksi?
Anna kertoo
Felician tehneen hänestä noidan. Karmaisevan hirviön vailla minkäänlaista
todellisuuspohjaa – tai ehkä ihan vähän, sitä todellisuuspohjaa siis. Anna
hämmästelee sitä kuinka kaikki uskovat hänen lastaan eikä kukaan halua kuulla
hänen versiotaan tapahtuneesta. Kummastelee kuinka vanhemmalla ei tunnu olevan
oikeutta puolustautua. Eikö perinteisesti ole kuitenkin niin että lapsi vaiennetaan.
Lapsen todellisuus on epäuskottava, mielikuvituksellinen ja keksitty. Ehkä
väärin muistettu tai ymmärretty. Onko kyse siitä ettei lapsen ole soveliasta
arvostella oman vanhempansa toimintaa? Pitäisikö se kieltää?
Huomaan
miettiväni omaa lapsuutta. Mun äiti väittää että valehtelen. Mun veli väittää
että valehtelen. Silti minä väitän puhuvani totta. Kuvittelenko? Olenko
todellisuuspakoinen? Minä tiedän puhuvani totta. On vain olemassa äidin sana
vasten lapsen sanaa. Kahden ihmisen toisistaan poikkeava näkemys tapahtuneesta.
En ole keskustelua seurannut kuin pintapuolisesti. Annan gurukirjaa selannut joskus. En oikeastaan halua lukea Felician kirjaa - saati perehtyä koko sotkuun sen kummemmin.
VastaaPoistaSiitäkin huolimatta, että ei tee mieli pyöriä keississä, olen melkein huomaamattani seissyt saman tien Felician selän takana. Lapsen osa on helppo omia, kun omat vanhemmat ovat olleet mitä ovat - äiti ei muista tai halua muistaa, mitä minä muistan. Faija neuvoi toisia työkseen kasvatusasioissa, kotona se oli lähinnä päissään.
Minä veikkaan, että F:llä matkassa on katkeruus ja oma totuus. On järkyttävän raskasta kun läheinen saarnaa oppiaan kodin ulkopuolella, mutta seinien sisällä onkin jotain ihan muuta.
Niinhän se on mullakin et jotenkin luonnostaan nojaa tuohon Felician totuuteen kun ei muutakaan osaa.
Poista