Siirry pääsisältöön

odotushuoneen erityinen yhteisymmärrys


Keskimääräisen viikon aikana istun yleensä 9-12 kertaa odotushuoneessa, suurimman osan ajastani siinä yhdessä ja samassa... Lasten kuntoutusklinikan odotushuoneessa. Mosaic on nimensä mukaisesti erikoistunut spektrillä olevien lasten kuntoutukseen, mutta yhtälailla odotushuoneessa näkyy muitakin... CP-vammaisia, Down lapsia, SI-häiriöisiä lapsia... ja niitä intialaislapsia joiden vanhemmat ei halua että niillä on aksentti. Noin pääsääntöisesti kuitenkin siellä istuvien vanhempien lapset on palveluiden monikäyttäjiä, harvempi käy ”vain” puheterapiassa. Meidän lapsista kaksi on asiakkaita, K lähinnä viihdyttää henkilökuntaa... toimintaterapiaa, fysioterapiaa, puheterapiaa, sosiaalistentaitojen ryhmää...

Meitä kaikkia – ei niitä intialaisvanhempia – yhdistää se että meidän lapsilla on erityistarve, olkoon se sitten autismi, kehitysviivästymä tai cp-vamma ja kun siellä samassa odotushuoneessa istutaan viikko toisensa perään samaan aikaan, samojen ihmisten kanssa oppii tietämään mitä palveluita kukin käyttää ja lasten nimet... me tervehditään toisiamme ja vaihdetaan kuulumiset, sitten istutaan ja tehdään töitä tai neulotaan tai luetaan pienemmille sisaruksille kirjaa tai... Kun jonkun lapsi vetää totaaliskitsot siellä odotushuoneen lattialla tai karkaa ei kukaan katso paheksuvasti tai kohauta kulmiaan, se on meidän kaikkien arkipäivää ja siellä meidän lapset saa olla just niin omituisia ja erityisiä kuin ovat, kaikki ymmärtää... Mun neulominen herättää lapsissa aina kysymyksiä ja monet odottaa että saa nähdä montako ruutua oon tehnyt sitten sen edellisen kerran... mitä mä nyt neuloinkaan ja kenelle ja onko se vaikeeta ja sen äiti tai täti tai mummo osaa kans tai että tiedänkö mä miten villallankaa tehdään ja miten sen kestävyys mitataan tai... siellä lapset saa kysyä, siellä vanhemmat ei sano että ei saa häiritä muita.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...
Lähetä kommentti
Lue lisää