Siirry pääsisältöön

markalla pum, pelastusta pum


Mä mietin päivällä vielä uudestaan tota aamuista kirjoitusta ja luulen, siis luulen ymmärtäneeni asian ytimen. Jokainenhan vertaa toista itseensä ja näinpä jos joku sanoo mulle juovansa joka ilta lasillisen oli mies kotona, poissa tai vaikka maata kiertävällä radalla totean mä et aha tai et niin mäkin... Jos taas aina juodessani joisin aina kerralla koko pullon tai kaksi tai kolme ja joku sanois mulle ottavansa lasillisen yksin ollessaan, rinnastaisin sen käytöksen tietysti omaani ja olisin kauhuissani... en tiedä, saatan olla oikeassa tai sit en, ehkä me vaan oikeesti ollaan erimieltä.

***

Päivä meni kirkossa ja synttäreillä ja naapureilla... Kirkossa puhuttiin rahasta ja se on musta edelleen jotenkin hankalaa... pappi puhuu vajaan tunnin siitä kuinka jumala tarvitsee jokaiselta seurakuntalaiselta rahaa. Ihan nätisti siis, mulle vaan tulee siitä jotenkin hankala olo – en osaa suhtautua.



Synttäreillä oli tavanomaisen kaoottista ja lopulta kannoin itkevän ja potkivan ja ulisevan nelivuotiaani autoon, kaksivuotiaitten kaksospoikien kävellen rauhassa meidän perässä. Mä tiedostan että tässä asetelmassa on ehkä jotain tavallisuudesta poikkeavaa – kai – mutta meillä se on normaalia ja mä tiesin että ne kemut päättyis tähän... liikaa, liian paljon, liian kovasti, liian, liian, liian... Mä inhon sitä tapaa sanoa että se on ylistimuloitunut, mutta sitä se kai on... liikaa ärsykkeitä hallittavaksi.



Autossa se koottua itseään sen verran että pysähdyttiin naapuriin – farmille – hetkeksi leikkimään... Ennen ei olis onnistunut, vuodessa on tosiaan saatu paljon aikaan. Lapset leikki ja mä kävin tallissa haistelemassa ja kaipaamassa hevosia. Tallissa koirat söi kengittäjän vuolemia kavionviipaleita. Vilkaisin mitä Kanasille kuuluu - isoja tyttöjä ja määin takaisin vuohille.

***

Illalla mä vastailen kommentteihin ja pieni poika pyörii mun sylissä. Mä kutitan sitä ja se kikattaa... lisää, mamma lisää, lisää, lisää, vielä kerran lisää... että se osaakin olla rakas. Kohta niitä on siinä kaksi. Yksi yhdellä, toinen toisella polvella...

Viikonloppu on ollut pitkä, silti se on ollut hyvä ja mukava. Musta tuntuu että oon aina jotenkin hermostuneempi silloin kun L on kotona, jotenkin kai yritän liikaa hallita noita kolmea kun tiedän että L:llä on rajallinen sietokyky noitten sähläämiselle... mä olen ollut itse jotenkin rennompi, kun ainoa tavoite on ollut saada aikaa kulumaan ja lapset viihtymään.


Kommentit

  1. Anonyymi12. marraskuuta 2012 klo 9.48

    Mä olen miehen läsnäollessa usein hermostuneempi siksi, et mä ärsyynnyt jos mies EI reagoi lasten sähläykseen ja mä koen et aina MÄ oeln se joka komentaa... Ja jotenkin koen et on varaa ärähtää helpommin koska en ole yksin ja sit pääsen myös pakoon jos ketuttaa. Outoa tää naiseus :)

    P

    http://meneeohi.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. marraskuuta 2012 klo 10.21

      Ehkä siinä on sitäkin ja samalla sitä kaipuuta kahdenkeskiseen aikaan jota ei saa...

      Poista
  2. sanna21. marraskuuta 2012 klo 13.41

    Meillä menee jotenkin helpommin kun ollaan erikseen lasten kanssa (kauheeta sanoa/kirjoittaa tuo "ääneen"). Mutta jos on yksin, niin silloin TIETÄÄ, että on itse pärjättävä ja että ei ole sitä toista. Siis jos joku kaipaa jotain, niin se olet SINÄ, joka sen antaa. Ei voi siirtää vastuuta sille toiselle vanhemmalle, että mene pyytämään isältä tms.

    Kolme tapahtumaa samana päivänä on suoritus kenelle tahansa lapselle, eli hyvä M, jos kaksi kolmesta meni kunnolla:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa22. marraskuuta 2012 klo 8.18

      Ennen kaikkea synttärit on meille se kompastuskivi ja muutenkin kaikki normista poikkeava ohjelma. Toi paikka jossa ne synttärit oli on sellainen josta ihan tavislapsikin saa aika lastin aistiylikuormitusta kun kaikki pyörii ja heiluu ja keinuu ja on värejä ja hirveesti ihmisiä...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...
24 kommenttia
Lue lisää

tikapuita ylös maailmassa

Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...
25 kommenttia
Lue lisää