suutarin lapset ja niitten jalkineet

Mulle tuli ikävä Suomeen, tai ei Suomeen vaan ystäviä... ihanaa kuulla kuulumisia ja syödä napa täyteen suklaata ja kuunnella uusia levyjä – Mariskaa ja Laura Närheä – ja jutella sen mun ihan oman ihmisen kanssa. Sen, jonka kanssa voi puhua ihan mistä tahansa tai olla puhumatta, sen joka ymmärtää vaikkei edes sanois tai osaa täydentää mun lauseet loppuun.

M sai isovanhemmiltaan pienen meikkipussin, jossa hiusharja, peili, kolme kynsilakkaa ja huulirasva. Se nukkui sen pussukan kanssa – oikeesti. M oli ihan vaan pikkasen otettu tästä paketista ja nyt on toisen jalan varpaat siniset ja toisessa jalassa pinkkiä.

Otin K:n mukaan mallilapseksi Suomikouluun... vähän paljon ja alati tuli sellainen ”suutarin lapsilla ei oo kenkiä” tyyppinen fiilis kun ensin toi meidän sähköjänis ensin ei suostunut muuhun kuin syliin halattavaksi ja vähän lämmettyään paineli kuin viidakosta karannut nuori tarzan pitkin kirkkosalia, heitteli mua huivella, villitsi koko ryhmän muutkin pojat ja kiipesi kaikkien vanhempien päällä... että sellainen veikkonen meillä. Yksikään vanhempi ei ihan varmasti enää kuvittele et mä jotenkin olettaisin sen mun ryhmän istuvan kuin pyhäkoulussa ja että on enemmän kuin ok jos ne pojat ei jaksa tanssia ja laulaa vaan juoksee kilpaa rinkiä. Yksikään lapsi mun ryhmässä ei yllä aktiivisuudessaan ja vilkkaudessaan lähellekään mun vanhempaa poikaani. Piste. Niin, ja suutarin lapsihan ei myöskään puhu suomea.

M sai kahdet uudet kengät ja maksaessani suljin silmät ja ojensin myyjälle luottokortin... auts! 

Iltapäivällä synttäreillä – TAAS synttärit, nyt kummitytön - perhetuttujen se mies osapuoli oli sitä mieltä että tää tumma ja lyhyt pukee mua, on seksikäs... Mut hänhän kuulemma muutenkin tykkää enemmän bruneteista... TOTA, mä oon ehkä vähän takakiree ja vanhanaikainen, mutta mun ystävien ja meidän ystävien miehet on vähän sellaisia sukupuolettomia olentoja. Hyviä ystäviä monikin, mutta ei tulis mieleenikään katsoa niistä ketään tämän suuntaisella silmällä, SAATI sanoa sitä vastapuolelle ääneen... Ei hyvä. Oikeesti – EI hyvä. Onneksi ne on ne ystävät jotka muuttaa Caliin, muuten saattais seuraavat kekkerit olla vähän awkward...

Niille samoille kekkereille M ei halunnut lähteä kun selvis että koulupäivästään uupunut, isänsä paluusta ikionnellinen K ei ollutkaan tulossa mukaan...  se kun halusi ihan itse jäädä kotiin ja näin ollen M:lta puuttuis siis sen oma ”crutch”. Lopputulemana se puuhaili juhlissa yksikseen, pyydettäessä osallistui hetken ohjelmaan ja sit vetäytyi taas puuhailemaan – yksin. Mun tipu ja sen oma maailma.