edellisenä päivänä

Kolme vuotta sitten aloittelin päivääni sairaalassa. Lukaisin sähköpostit, makasin käyrillä, tilasin aamiaista ja odottelin lääkäriä käymään. Oli keskiviikko aamu, kahdeskymmenes sairaalassa. Eihän se paljoa ollut - monet makaavat viikkoja tai kuukausia - mutta mä olin kyllästynyt odottamaan, kyllästynyt makaamaan, kyllästynyt, väsynyt, peloissani, ja kaipasin kotiin. Viralliseen leikkauspäivään oli vielä toista viikkoa.

Kun mun lääkäri tuli käymään aloitettiin sama keskustelu kuin jokaisena aamuna sen jälkeen kun olin saanut 34 viikkoa käyntiin; ”Today? Is today the day?” ja vastaus oli ensin se tuttu ”ei”. Pienen viiveen jälkeen mulle kuitenkin tarjoiltiin vaihtariksi amniota, lapsivesipunktiota... jos keuhkot olis punktiossa tarpeeks kypsät, voitais pojat ottaa huomenna ulos. Väittäisin et ”Sekis” – se mun lääkäri, Dr Graham aka sekaleipä aka sekis – oli vähän hämmästynyt kun tartuin tähän ehdotukseen pienen viidakkoapinan raivolla, kaksin käsin ja kysyin et koska ne tekee punktion. Mut hei, edelliset punktiot oli tehty viikkoja takaperin, riskillä, nyt mulla ei ollut mitään menetettävää. Ei ollut teoreettista riskiä siitä että neula vahingossa tappais lapsen tai et saisin keskenmenon, synnytyksen käynnistyminen ei olis haitannut yhtään.

Surffailin netissä, katsoin telkkaria, tilasin lounasta, pyysin lisää kylmäpakkauksia, käänsin kylkeä. L oli kuumeisena kotona ja M:kin tais olla kipeenä. Ei vierailijoita. Ei etenkään nyt kun riskinä oli et mä sairastuisin ja sit ei ainakaan leikattais.

Lopulta mulla oli huoneessa perinatologi ja ultrateknikko. Toimenpide oli yhtä kurja supistuksineen kuin ennenkin, mutta eihän se valmisteluineenkaan kestä kuin hetken ja sit odotettiin... tulosten saamiseen piti mennä pari tuntia ja mä odotin ja odotin ja odotin ja kysyin mun hoitajalta joko se tietää jotain ja sit odotin ja odotin ja kysyin taas ja odotin ja odotin ja kysyin ja odotin. Lopulta Sekis tulee uutisten kanssa. Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Aamulla leikataan, eka leikkausaika. Se kysyi et oonko varma? Haluanko lykätä kunnes L on kunnossa ja pääsee mukaan? Joo, en halunnut vaan soitin tulevalle Kummitädille et olis keikkaa tiedossa, puolkuudelta aamulla sairaalassa.

Loppupäivän kuulostelin itseäni ja pelkäsin aivan hillittömästi että mulle nousee kuume tai tulee kurkku kipeeks tai... ja sit makoilin käyrillä ja sain tipan valmiiksi aamua varten ja allekirjoitin yhden puhelinluettelon verran papereita ja tapasin keskolan jengiä ja odotin seuraavaa aamua, mun jannujen synttäriä. Näin jälkikäteen, elämä olis varmasti jatkunut jos synnytystä oltaisiin jouduttu lykkäämään muutamalla päivällä. Silloin ajatus tuntui kohtuuttomalta.

Lähinnä mä odotin eteenpäin pääsemistä, sitä että se karmaisevan rankka ja epäinhimillisen pitkä odotus olis ohitse. Raskaus josta en uskaltanut nauttia hetkeäkään, raskaus jonka jokainen päivä oli pelkoa ja valmistautumista pahimpaan. Useimpina päivinä olin täysin vakuuttunut siitä ettei me koskaan saatais poikia kotiin asti eikä siinä auttanut järki.

Päällimäinen kirja aukeaa itsestään näitten alla olevien sivujen kohdalta