nukkumatin maassa

Torstaina me otettiin reippaasti härkää sarvista, vai pitäiskö sanoa lapsia persuuksista ja tuupattiin ne kaikki kolme poikien huoneeseen nukkumaan otsikolla kyllä teidän on aika nukkua jo ihan omassa huoneessa. Olin varma että ne pitää ihan hillittömät bileet eikä nuku koskaan. Olin ihan oikeassa. Me ehdittiin molemmat L:n kanssa nukahtaa ennen niitä Lopulta jannut herätti meidät, ja me laitettiin ne nukkumaan meidän lattialle. M oli ehtinyt nukahtaa ja nukkui koko yön yksin poikien huoneessa. O herätti sen ennen seitsemää mennessään mölisemään sinne.

Perjantaina me yritettiin uudestaan, ja jokainen nukahti kohtuullisessa ajassa poikien huoneeseen. Taisivat tosin kaikki olla samassa sängyssä. Fine. Noudattaen kuria ja kehoituksia ja nyrkinheristyksiä K ei herättänyt muita vaan tuli herättämään mut joskus ennen kukonlaulua. Kymmenen minuuttia myöhemmin seurueeseen liittyi O ja viitisen minuttia veljensä jäljessä myös M.

Lauantaiyö noudatti samaa kuviota perjantain kanssa. Yliväsynyt M oli sunnuntain itkuinen ja takertuva. Aina välissä se pätki veljiään turpaan ja me päätettiin L:n kanssa yhdessä että M tarvitsee nyt hyvin nukutun yön ja sunnuntai-iltana M meni nukumaan sille patjalle meidän lattialla. Pojat jäivät edelleen omaan huoneeseensa, samaan sänkyyn vaikeroimaan pelkoa ja tuskaa. Sinne ne kuitenkin nukahti ja heräsivät maanantaiaamuun ihan puolijärjelliseen aikaan.

Maanantaina meni myöhään. Oli vieraita ja ukkonen ja näin ollen noudatettiin sunnuntai-illan kaavaa. M meidän lattialle ja poikien huoneeseen pelkoa ja karmaistusta valittava kaksikko. Tiistaina mä lähdin työpalaveriin-kokoukseen-koulutukseen ennen aamunkoittoa ja kun palaverista takaisin ajellessani soitin L:lle, oli M edelleen tukevasti unten mailla. Olin kotona vähän ennen kymmentä, L sanoi heipat ovella ja M oli just herännyt.

Eilen illalla nuorten miesten kaksikko pisti kampoihin ja vaati päästä meidän huoneeseen. Mun vastus oli muistaakseni jotakuinkin; ”höpöhöpö” Lopulta ne nukahti taas samaan sänkyyn täynnä pelkoa ja painajaistenenteitä. Kumpikin nukkui yönsä ilman hiiskaustakaan ja aamulla mä löysin ne samasta sängystä juttelemassa vähän ennen kahdeksaa. Hypin salaa tasajalkaa riemusta.

M taas. Sen löysin sieltä patjalta itkemästä. Ei sellaista katsokaa kaikki kun mä itken itkua, vaan sellaista toivottavasti kukaan ei huomaa että mä salaa itken. Urheasti se hymyili mulle punaisine silmineen ja yritti väittää et sitä ei vaan nukuta. Se halusi painopeiton - ekaa kertaan varmaan vuoteen - ja Hello Kittyn, ja sen jalat oli taas ihan mahdottomat kun ne ei totelleet sitä ollenkaan. Me haettiin se painopeitto ja me istuttiin ja juteltiin ja lopulta se kertoi mulle että sitä pelottaa mennä kouluun. Sitä ahdistaa kun se ei tiedä kuka on sen luokalla ja sitä ahdistaa kun se ei tiedä kuka on sen opettaja ja sitä ahdistaa kun se ei edes tiedä millä bussilla se menee – mustalla vai keltaisella (busseissa on värikoodit – eikä onko sen bussissa yhtään sen kaveria. Me juteltiin siitä kuinka kaikki nlapset ajattelee samoja asioita ja niitä kaikkia jännittää niitten uudet luokkatoverit, uusi opettaja ja se bussijuttukin. Ja me puhuttiin siitäkin että niitä opettajiakin jännittää niitten uudet oppilaat ja uudet luokkahuoneet ja uusi kouluvuosi.

Viisi yötä sillä meni ja sitten se oli taas meidän sängyssä. Moni lukija ajattelee että tähän tarvitaan nyt vaan tomeruutta ja ja jämeryyttä ja vanhemmalta lujempaa tahtoa kuin lapselta. Mä siteeraan tähän M:n psykiatria, joka totesi mulle tästä asiasta puhuttaessa että meidän välissä on M:lle turvallisin paikka silloin kun maailma tuntuu muuten kohtuuttoman turvattomalta. Aikuisen silmissä M:n maailma on turvallinen. M:n silmissä M:n maailma on aika usein kohtuuttoman turvaton. Salaa tiedän että se nukkuu meidän välissä vielä viisitoistakesäisenäkin ja meillä on silloin erikoisvalmisteinen erityisen leveä sänky.