Siirry pääsisältöön

kuolema käy kylässä

Kirurgisella osastolla potilas harvemmin kuolee. Meillä keskitytään korjaamaan, leikkaamaan, parantamaan, ja kun lopulta ollaan siinä tilanteessa ettei paraneminen enää ole mahdollista siirretään potilas saattohoitoon toisaalle. Periaatteessa meillä ei hoideta terminaalivaiheessa olevia potilaita. Siinä missä toisilla osastoilla kuolema saattaa olla arkipäivää, meillä se on poikkeus joka koskettaa jokaista. Meillä ruumispaarit saa aikaan säpinää, kuka, missä, mitä tapahtui... kuolema ei ole hiljainen vaikka se tulisi hiljaa. 


Neljä päivää tein töitä läheisten kanssa, tai siis virallisesti sen potilaan mutta käytännössä jokainen meistä hoitotiiminjäsenistä tiesi että ainoa jäljellä oleva tehtävä oli saattaa läheisiä ja tehdä potilaan viimeisistä päivistä mahdollisimman kivuttomia. Me – hoitohenkilökunta – valmistettiin perhettä saattohoitoon ja saattohoidon puolella tapahtuvaan konsultaatioon ja samalla hellästi siihen ettei potilas tule sinne ehtimään. Aikuinen lapsi kysyi lääkäriltä; "Koska?" Lääkäri vastasi että olis rikas nainen jos osaisi vastata. Jokaisena päivänä töihin palatessani kysyin vieläkö potilas on meillä. Eilenkin hän oli siellä, ei minun potilaanani mutta osastolla. Kun illalla näin ruumispaarit tiesin kysymättä kuka niillä lähtee, kävin halaamassa omaisia ja toivottamassa voimia seuraavaan vaiheeseen. Kysyin miten he jaksavat, pidin aikuista lasta kädestä, surin hetken yhdessä.

www.medicalexpo.com

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...
Lue lisää

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...
Lähetä kommentti
Lue lisää

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää