Kirurgisella osastolla
potilas harvemmin kuolee. Meillä keskitytään korjaamaan, leikkaamaan,
parantamaan, ja kun lopulta ollaan siinä tilanteessa ettei paraneminen enää ole
mahdollista siirretään potilas saattohoitoon toisaalle. Periaatteessa meillä ei
hoideta terminaalivaiheessa olevia potilaita. Siinä missä toisilla osastoilla
kuolema saattaa olla arkipäivää, meillä se on poikkeus joka koskettaa jokaista. Meillä ruumispaarit saa aikaan säpinää, kuka, missä, mitä tapahtui... kuolema ei ole hiljainen vaikka se tulisi hiljaa.
Neljä päivää tein
töitä läheisten kanssa, tai siis virallisesti sen potilaan mutta käytännössä
jokainen meistä hoitotiiminjäsenistä tiesi että ainoa jäljellä oleva tehtävä oli saattaa läheisiä ja
tehdä potilaan viimeisistä päivistä mahdollisimman kivuttomia. Me –
hoitohenkilökunta – valmistettiin perhettä saattohoitoon ja saattohoidon
puolella tapahtuvaan konsultaatioon ja samalla hellästi siihen ettei potilas
tule sinne ehtimään. Aikuinen lapsi kysyi lääkäriltä; "Koska?" Lääkäri vastasi että olis rikas nainen jos osaisi vastata. Jokaisena päivänä töihin palatessani kysyin vieläkö
potilas on meillä. Eilenkin hän oli siellä, ei minun potilaanani mutta
osastolla. Kun illalla näin ruumispaarit tiesin kysymättä kuka niillä lähtee,
kävin halaamassa omaisia ja toivottamassa voimia seuraavaan vaiheeseen. Kysyin
miten he jaksavat, pidin aikuista lasta kädestä, surin hetken yhdessä.
www.medicalexpo.com |
Kommentit
Lähetä kommentti