tuhat

Kahdeksaa päivää vaille kaksi vuotta takaperin aloitin Tahdon Asiat. Alunperin, maaliskuussa, maaliskuun 19. kirjoitin ensimmäisen kerran julkisesti. Kirjoitin itselleni, ajatuksena että ehkä joku jossakin saa näistä ajatuksista ja tunteista, meidän tarinasta itselleen tukea. Ehkä joku jossakin löytää ja kokee samankaltaisuutta, joko ihan mun kanssa tai meidän perheen. Pääasiassa kirjoitan edelleen itselleni, joskus kommentoin maailman menoa, provosoin, sanon jotakin turhan kärkevästi ja loukkaan. Suurimmat myrskyt vesilasiin on saatu aikaan ihan sattumalta.

Meillä on edelleen kolme lasta. Silloin ne oli kaksi, kaksi ja neljä, nyt ne on neljä, neljä ja kuusi ja kaikki koululaisia. Meillä on edelleen Koira, se on vähän vanhempi kuin silloin, ja meillä on me ja meidän koti. Silloin mä olin kotiäiti ja opettelin kynsin ja hampain kuntouttamaan omaa lastani, nyt mä olen työssäkäyvä äiti ja vaikka meidän nupuilla onkin lääkitykset ja erityisopetussuunnitelmat on mun tehtävä taas olla ennen kaikkea äiti. Vähän leijonaemo, se jonka karvat nousee pystyyn ehkä turhankin helposti, se joka kärkkäästi puolustaa omiaan, marssii kouluun ovenkarmit kaulassaan, mutta loppupeleissä niistä on kasvanut aika tavallisia. Ilmaiseksi se ei tullut - ei rahassa, rakkaudessa tai raa’assa työssä mitattuna – mutta sydän pakahtuen mä katson meidän prinsessaa ja iloitsen siitä miten se on oppinut lentämään maailmassa pienillä siivillään. Ylpeänä ja onnellisena.

Kaksi vuotta sitten sanoin mutsille kiitos ja näkemiin, eiku hei, se tais sanoa mulle kiitos ja näkemiin. Tämä blogi alkoi sillä draamalla. Lauantaina autotallia siivotessa mietittiin että nää on olleet hyvät kaksi vuotta, ei ole tarvinnut riidellä ja selvitellä olemattomia asioita. Paljon on vähentynyt dramatiikka meidän elämässä. Juttu tuli puheeksi kun löysin sieltä paperiröykkiöstä kirjeen mutsilta, siis joskus vuosien takaa, siinä se ilmoittaa kirjoittavansa koska L ei anna sen ottaa muuten yhteyttä muhun ja L deletoi sen sähköpostit... että näin. Lapsille yritän olla rehellinen, objektiivisesti rehellinen. Ne kysyy aina välillä mun äidistä, vastaan että me ei tulla sen kanssa toimeen ja että ollaan valittu että parempi näin, eihän ne osaa kaivata ihmistä jota ne ei edes tunne. M on nähnyt mutsin viimeksi ollessaan 19 kuukauden ikäinen, K yksitoistakuisena lounaalla Stockmannilla ja O ei koskaan.

Tuhat on paljon. Lapselle se on jo ihan kamalasti, mutta onhan se paljon... tuhat dollaria, tuhat päivää, tuhat tuntia, tuhat vaahtokarkkia, tuhat kilometriä, tuhat sivua, tuhatta ja sataa. Tuhat tarinaa meidän elämästä, tuhat ajatusta, tuhat murusta elämästä. Onnea, iloa, surua ja ahdistusta. Lomia, työtä ja koulua. Arkea ja juhlaa. Yön synkkiä tunteja, epätoivon hetkiä, aamun sarastuksen kauneus ja pohjaton ilo omasta perheestä, mun perheestä. Tuhat kirjoitusta, 305700 klikkausta, kuinka monta lukijaa – en tiedä. Uuden arjen myötä kuvia on enemmän ja tekstiä vähemmän. Valokuvaaminen on kivaa, helppoa ja nopeeta. Kirjoittaminen vaatii enemmän aikaa ja ajatusta, ajasta on jatkuva pula. Toivottavasti yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kaikkien puumerkkinsä jättäneiden kesken arvotaan Amerikanpaketti 2014, blogisti pidättää oikeuden valita paketin sisältö. Halutessasi voit jättää kommenttikenttään myös toveita, mistä haluaisit lukea? Mikä kiinnostaa? Arvonta suoritetaan blogin syntymäpäivänä, 19 elokuuta tai jos en ehdi niin niillä main.

tänään me näytettiin tältä