Siirry pääsisältöön

nelisen viikkoa myöhemmin

Kuukausi sitten aloitin ahdistuslääkityksen. Vastentahtoisesti menin lääkäriin, esitin asiani ja kävelin ulos reseptin kanssa, tai oikeastaan resepti meni sähköisesti apteekkiin ja mä kävin sen sieltä vaan hakemassa. Oli luovuttajan olo. Kaikesta terapiasta, järkeilystä ja yrittämisestä huolimatta jouduin toteamaan etten pärjää ilman apua. Omaa aivokemiaansa vastaan kun on hankala taistella.

Blogiin sateli palautetta ovista ja ikkunoista, paljon johonkin muuhun kannustavaa. Olis pitänyt yrittää homeopatiaa tai ehkä muuten vaan luomumpaa elämäntapaa. Masennus ja ahdistuslääkkeet kun aiheuttaa vaan hirveitä sivuvaikutuksia ja syövänkin tästä varmasti sais kaupanpäällisiksi. Oli melkein edesvastuutonta puhua omasta päätöksestään, joku tietämätön heikkohan saattais vaikka sortua samaan.  Söin kuitenkin pillerini, itsehän ne halusin ja näinhän me oltiin vanhempina lastenkin kanssa tehty ja nähty lopputulos hyväksi. Oli siellä kannustaviakin kommentteja, niitä jotka näki minut ja meidän perheen ihan tavallisina ihmisinä ja mun päätöksen puhua asiasta rohkeana, muita asian kanssa painivia kannustavana. Ihan tavallisetkin ihmiset voi tarvita lääkitystä ja saada siitä apua ja helpotusta elämäänsä. Olen puhunut lääkityksestäni ihan avoimesti myös ystäville ja tuttaville. Jakanut kokemani nuotiotulilla ja viinilasin äärellä.


Perjantaina kävin taas lääkärissä. Sillä ihan samalla lääkärillä. Lääkäri kysyi ekaks et mitä mulle on tapahtunut? Se sanoi että näytän säteilevältä ja levänneeltä. Sanoin että voin paremmin. Paljon paremmin. Se kysyi että pelkkä pillerikö tän on tehnyt, ja vastasin että kyllä mä olen antanut itseni levätäkin. Se katsoi mua uudestaan ja totes että hemmettisoikoon, ehkä hänenkin pitäis aloittaa kun muutos on näin huomattava. Verenpaine on täydellinen – ei se huono ennenkään ollut – näytän levänneeltä ja onnelliselta. Hymyilen ihan oikeasti enkä vaikuta yhtään niin stressaantuneelta. Mulle se 10mg teki tehtävänsä. Elämänlaatu kasvoi eksponentiaalisesti kun huolehdittavaksi jäi vaan ne ihan oikeat huolet. Surut on edelleen suruja ja ilot iloja. 

täältä


Kommentit

  1. En voi sanoa tietäväni mitään ahdistuslääkkeistä, mutta hyvä että ovat auttaneet.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa että voit paljon paremmin! Toivottavasti olotila kantaa ja annat itsesi levätä jatkossakin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...