sekalaista löpinää hoitotyöstä

Mun kokemus hoitotyöstä on sanalla sanoen rajoittunutta. Mun näkemykset kohdistuu yhteen osavaltioon, yhteen kaupunkiin ja sen yhteen sairaalaan. Kokemus perustuu muutamaan hassuun kuukauteen, maaliskuusta elokuuhun. Suomalaisessa sairaalassa olen ollut vain potilaana, ja siitäkin on jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Sellaisessa tavallisessa sairaalassa en ole koskaan edes yöpynyt, psykiatrisessa kylläkin mutta se on aika erilaista – kai. Sairaanhoitajan työ Suomessa perustuu puhtaasti mielikuviin ja mututuntumaan. Olis kivaa kuulla minkälaista hoitajan työ on Suomessa!

Mun työpaikka poikkeaa monesta muusta sairaalasta. Ensinnäkin se on valtavan suuri. Meillä on yli 500 vuodepaikkaa, 3000 työntekijää ja 1000 lääkäriä. Mittaustavasta riippuen me ollaan osavaltion suurin tai kolmanneksi suurin sairaala – vastaus vaihtelee riippuen siitä katsotaanko asiakasvirtaa vai vuodepaikkoja. Sairaalat ovat yksityissairaaloita joita osavaltion ja/tai liittovaltion hallitus tukee taloudellisesti. Providence on kristillinen - katolisen kirkon alaisuudessa toimiva - sairaala.

Toisekseen meillä hoidetaan ne potilaat joista muut sairaalat kohteliaasti kieltäytyvät; kodittomat, narkkarit, mielisairaat, laittomat maahanmuuttajat, varattomat ja vakuutuksettomat. Valtaosa alueen muista sairaaloista tarjoaa näille ihmisryhmille ensiavun koska lain mukaan kaikki pitää hoitaa niin ettei välitöntä hengenvaaraa ole. Meillä sairaalan käytävillä pyörii varsinaisen hoitohenkilökunnan lisäksi kuntoutuskoordinaattoreita ja sosiaalityöntekijöitä. Tavoitteena on ettei kukaan joudu palaamaan takaisin kadulle ellei sitten itse näin halua – niitäkin on, paljon. Meidän lähestymistapa on siis ehkä vähän erilainen ja potilasmateriaali on monesti hyvinkin erilaista kuin alueen muissa sairaaloissa. Mun arkipäivää on se ettei ihmisellä ole kaikia varpaita tai sormia, että se ei ole viikkoihin käynyt suihkussa tai ettei sillä ole yhtään puhdasta vaatekertaa.

Se siipi jossa mun osasto on, on valmistunut vuonna 2011. Meille – yleiskirurgian osastolle – mahtuu 32 potilasta. Vuodepaikoista 8 on kahden hengen huoneessa, loput 24 yhden hengen huoneissa. Perheenjäseniä kannustetaan yöpymään osastolla (yhden hengen huoneissa), eikä meillä ole vierailuaikoja. Jokaisessa yhden hengenhuoneessa on vuodesohva ja nojatuoli jossa voi myös nukkua. Jokaisessa huoneessa on myös oma kylpyhuone, jossa suihku ja vessa. Meillä on vain moottorisänkyjä. Sängyssä voi punnita potilaan, siinä on kolme erilaista hälyytysasentoa ja sen voi säätää melkein miten tahansa. Sängyn kaukosäätimestä voi kutsua sairaanhoitajan, valita telkkarikanavan ja ohjata huoneen valaistusta. 

Osastolla ei myöskään ole ruoka-aikoja. Keittiö on auki aamuseitsemästä iltaseitsemään ja potilas saa ruokalistalta tilata mitä haluaa syödä. Keittiössä on jokaisen potilaan kohdalla tiedossa myös erikoisruokavaliot, rajoitteet nestemäärässä, rasvassa, suolassa tai hiilihydraateissa. Mikäli potilas ei itse pysty tai osaa tilata ruokaansa, tilauksen hoitaa joko sairaanhoitaja tai keittiö suoraan potilaan kanssa. Ateriapalvelu tuo potilaan tilaaman annoksen suoraan huoneeseen. 

potilashuone - kuva  Seattle Magazine Ben Benschneider

Potilaat on pääasiassa vatsan alueen leikkauspotilaita, tai siis ei sydänkirurgiaa, neurokirurgiaa tai ortopediaa... umpisuolia, avanteita, sappileikkauksia, hysterektomioita, puhjenneita vatsahaavoja, suolitukoksia, munuaisleikkauksia jne. Satnnaisesti meille tulee myös oprtopedian puolelta potilaita silloin kun sillä puolella on tupa täynnä. Ortopedia on meidän kanssa samassa kerroksessa ja myös meiltä menee potilaita tarvittaessa sille puolelle.

kahden hengen huoneen ikkunapaikka  - kuva Ben Benschneider Seattle Business Mag

Talo pyörii kolmessa vuorossa, siis hoitohenkilöstön osalta... aamuvuoro 6:30-15:00, iltavuoro (mun vuoro) 14:30-23:00 ja yövuoro 22:30-07:00. Osa sairaanhoitajista on kakstoistatuntilaisia ja työskentelevät joko 06:30-19:00 tai 18:30-07:00. Jokainen meistä on palkattu omaan vuoroonsa, eli työ ei varsinaisesti ole kolmivuorotyötä. Mä olen aina töissä samaan aikaan, samoina päivinä ja tiedän periaatteessa työvuoroni hamaan maailmanloppuun ja voin varata kesälomani vapaapäivien ajalle vaikka kesäksi 2020.

Hoitohenkilöstö pukeutuu itse valitsemiinsa – ja ostamiinsa – vaatteisiin. Toki asun pitää olla ns. sairaanhoitajan asu eli scrubs. Työvaatekulut voi vähentää verotuksessa. Halvan setin scrubseja saa kympillä, kalleimmat maksaa noin $60. Talon asuun pukeutuu leikkaussalihenkilökunta ja tarvittaessa/halutessaan myös me muut – silloin kun joku sattuu oksentamaan mun housuille, haavasta suihkuaa kudosnesteet paidalle tai olen korviani myötä kakassa. Viimeksi mainituissa tilanteissa talo pesettää mun omat vaatteet. Näin kävi viimeksi pari viikkoa sitten. Shit happens.

lähdössä töihin

talon tarjoama asu

Hoitohenkilökunnalla ei saa olla työasun alta näkyviä tatuointeja. Hiusten pitää olla luonnollisen väriset ja ehostuksen samoin - luonnollinen. Mitään tuoksuja ei työn aikana voi käyttää, siis edes kosteusvoidetta. Kynsilakkaa ei periaatteessa saa olla, käytännössä tässä on joustoa jos kynnet ovat siistit eikä lakka ole lohkeillut. Lävistyksiä saa olla kolme, mutta niidenkin tulee olla huomaamattomia. 

Sairaanhoitajan työkuorma on osastosta ja tilanteesta riippuen 3-5 potilasta, mulla lähihoitajana työkuorma on osastosta ja tilanteesta riippuen 7-12 potilasta. Pahimmillaan mulla on ollut 23 potilasta. Työskentelen sairaanhoitajan työparina ja yleensä mulla on potilaita 3-4 sairaanhoitajalta.

Periaatteessa mulla on siis se mun oma osasto – kotipesä. Käytännössä koko hoitohenkilöstö tekee tarvittaessa töitä myös muilla osastoilla, jotta potilas-hoitaja ratio saadaan optimoitua koko sairaalassa. Olen tehnyt työvuoroja myös ortopediassa, sydänkirralla, neurokirurgialla, kuntoutusosastolla ja huumevieroitusosastolla. Osa hoitohenkilöstöstä on kiertäviä eli menenvät sinne missä on tarvetta, ilman varsinaista kotipesää.

Seuraavassa jaksossa kerron enemmän mun omasta työpäivästä.