erinomaisen tavallinen

Mä taas ajattelin yöllä. En mitään isoja ajatuksia, sellaisia kaikenlaisia pieniä... mietin O:ta ja K:ta, miten ne on niin erilaisia keskenään – yö ja päivä tai aurinko ja kuu. Mietin miten M ja K on sellainen dynaaminen pari ja joskus olis hyvä taspainon nimissä olla vielä yksi lapsi, rauhallinen pari O:lle. O:lla on meidän perheessä tarkkailijan rooli, se seuraa noita kahta ja varmaan henkisesti pudistaa päätään ja miettii et ne on ihan pimeitä... mun villikot. On se O ruvennut irrottelemaankin, eilenkin juoksi kilpaa mun kanssa ja kiipesi veljensä perässä.

Mä hetken mietin jopa silloin yöllä, että olisin hakenut koneen ja kirjoittanut kaikki ne ajatukset – ne oli hyviä ajatuksia – tai edes kynän ja paperia ja tehnyt muistiinpanoja. En jaksanut nousta ja jossakin vaiheessa nukahdin uudestaan herätäkseni siihen että M:lla on pissahätä. Niinpä me mentiin vessaan... mieluummin menen aamuneljältä vessaan nelivuotiaan kanssa kuin vaihdan lakanoita, en valita.

Yöllä ajattelin ja mietin... en mä halua olla erinomainen, mä haluan olla ihan tavallinen ja niinpä me asutaan ihan tavallisessa talossa, tavallisella alueella, tavallisten ihmisten keskellä. Ei kartanoita, ei linnoja, keskimääräistä pienempi talo jopa, mutta kyllä 181m2 pitää mun mielestä tämän kokoiselle perheelle riittää ja riittääkin. Mä en aja hienolla ja kalliilla autolla, ajan maan eniten myydyllä autolla, autolla jota myydään enemmän kuin Toyota Corollaa tai Honda Civiciä. En panosta pukeutumiseen, en yritä olla raflaava, mä haluan olla tavallinen. En esitä varakkaampaa kuin mitä olen, en esitä älykkäämpää kuin mitä olen, mä haluan sairaanhoitajaksi, en tähtitieteilijäksi tai syöpätutkijaksi.  Jo lapsena mä halusin olla ihan vaan tavallinen, samanlainen kuin muut, sulautua massaan ja joukkoon, en sulautunut... Mun nimi ei ollut Pirjo tai Sirpa tai Piia tai Tiia tai Hanna, mun perhe ei ollut tavallinen, mikään ei ollut tavallista... mä haaveilin että mun äiti olis luokanopettaja tai sairaanhoitaja ja mun isä insinööri tai lääkäri tai... jotain ihan tavallista. Niinpä mä tässä blogissanikin haluan olla tavallinen, en raflaava, en erityisen hauska, en traaginen tai dramaattinen... tavallinen. Mun broidi kysyy miksi en kirjoita omasta isästäni vaan hänen isästään. Siksi koska on helpompaa kirjoittaa alkoholistista pikkurikollisesta kuin omasta faijastani joka ei mahdu tavallisuuden muotteihin mitenkään. En mä sitä häpeä, mä oon sen lapsi ja se on kuollutkin jo aikaa sitten. Joskus kun tulee tarvetta ”spice it up” ja kirjoittaa oikein raflaava tabloiditason juttu, kirjoitan mun faijasta. Nyt tyydyn toteamaan että se oli sosiopaatti ja rikollinen, mun mutsin ensimmäinen aviomies.

Kuudelta valitan. Jokainen aamu kun toi tyttö nousee ennen kuutta tai kuudelta mulla kuolee liian monta aivosolua. Miten se voikaan olla niin iloinen ja reipas ja täynnä energiaa kun mä haluisin vaan nukkua – edes ihan vähän, seitsemän olis jo ihan kohtuullista.

Kun päivä alkaa kuudelta, ehtii paljon ja nyt kun kello on seitsemän on mulla jo ruisleipä kohta paistettuna ja pullataikinakin kohoamassa... Ei mulla oo maanista kohtausta, mulla on suominaisten kahvikekkerit tänään ja pitäähän sitä nyt vähän yrittää – ihan pikkasen paukutella henkseleitä ja olla erinomainen.  ”Joo, me tultiin just M:n terapiasta, mutta ottakaapa tästä tuoretta pullaa ja vähän ruislimppua”.