onnen avaimia

Mä oon viimepäivät miettinyt että millä sitä siis ihan aidon oikeasti ja syvästi oppis tarttumaan siihen hetkeen. Oppis olemaan surematta tulevaa ja nauttis elämästä tässä ja nyt. Oppis näkemään ne onnen murut päivässä tai että muistais pysähtyä niihin hetkiin... yhteiseen aamiaiseen lasten kanssa - kun kaikki syö eikä kukaan sotke. Lasten kikatukseen kun itse on suihkussa – sen sijaan että ne repii toisiaan tukasta ja tappelee. Omaan hetkeen kahvikupin kanssa koneella – sama se nukkuuko ne, ainakin ne on rauhallisia. Ja jopa siihen hetkeen aamuyöstä kun viereisestä sängystä kuuluu tuhannetta kertaa ”mamma” – tämäkään ei kestä ikuisesti ja kohta kukaan ei enää tarvii mua yhtään mihinkään.

Elämä on kaoottista ja kiireistä, mutta onhan meillä omalla tavallaan helpompaa kuin vuosi tai kaksi sitten, tai erilaista ja mun silmissä myös helpompaa. Ei tartte roudata pulloja, ei tarvitse roudata eväitä, ei tarvitse roudata vaihtovaatteita ja rattaita... kaikki kävelee itse, ainakin useimmiten. Ne kiipee itse autoon ja tietää omat paikkansa, ne osaa laittaa kengät jalkaan ihan itse, ne pystyy edes jollakin tasolla kertomaan mistä se kenkä puristaa ja kuka löi tai kiusas tai puri. Ensin–sitten konsepti alkaa tulla tutuksi noille nuoremmille, M:n kohdalla tää asia riippuu päivästä ja asiasta - joskus toimii joskus ei. Ne osaa syödä itse ja jopa leikkivät keskenään aina välillä.

Mä katson elämää taaksepäin, aikaan ennen poikia ja muistan kuinka mulla oli lapsi jolle kelpasi vain minä. Lapsi jota mä kannoin erilaisissa kantolaitteissa 24/7/365 koska se ei viihtynyt lattialla tai rattaissa yhtään sen paremmin kuin jonkun muun sylissä... onhan mun elämä helpompaa... se on edelleen tiukasti kiinni, vaatii ja tarvitsee mutta se käy myös koulua ja terapiaa ja... se on kuitenkin vasta neljä. Nyt se osaa kattaa pöydän ja rakentaa junaradan ja toimii poliisinakin tarvittaessa – joskus sillä on kyllä sellaisen elokuvakytän väkivaltaiset otteet, tai aika useinkin... se osaa ihan kamalasti ja oppii jokainen päivä lisää.

Mulla on ympärillä lauma ihmisiä jotka opettaa sille niitä taitoja joita se ei alkujaossa saanut. Ne opettaa sille ongelmanratkaisukykyä, sosiaalisia taitoja, sosiaalista kieltä, kommunikaatiota, tunteita, eleitä, kehonkieltä... ne opettaa sitä hallitsemaan itseään ja toimimaan tässä vaativassa maailmassa, ne opettaa sille asioita joita mä en itse osaa sille opettaa. Ne opettaa sille niitä asioita jotka K:lle tulee itsestään, joissa K on syntymästään mestari, paljon parempi kuin kumpikaan vanhemmistaan.

Mä oon onnellinen että mun lapsilla on isä. Niillä on isä joka rakastaa ja välittää ja opettaa niille kaikille asioita joita minä en osaa tai voi niille opettaa. Niillä on isä joka pitää niiden puolia ja pitää mut ruodussa ja muistuttaa jos oon kohtuuton – mä aina välillä oon vähän kohtuuton. Mä toivon että M:n ja L:n herkkä ja erityinen yhteys säilyy niinä vuosina kun M kyseenalaistaa mut ja mun tavan olla, mä toivon että niiden keskusteluyhteys säilyy silloinkin kun mulla ei sitä M:n kanssa ole. Mä tivon myös että sillä, ja oikeastaan niillä kaikilla on rohkeus kyseenalaistaa mut ja mun tapa, että ne näkee ja uskaltaa sanoa näkemänsä. Mä toivon että mä osaan silloin kuulla ja kuunnella.

M istuu tässä mun vieressä ja pelaa itsekseen Liukumäkipeliä. Se kysyy multa noin 30 sekunnin välein oonko mä jo valmis ja voinko mä jo tulla ja mä vastaan aina uudestaan – kohta, ensin kirjoitan ja sitten mennään... se toimii joskus, ei aina – tänään on se päivä kun se ei oikein toimi.

11 päivää koulun alkuun...