mennäkö vai eikö mennä?

Tässä mä taas istun ja mietin tätä ikuisuuskysymyksesksi muodustumassa olevaa kouluasiaa... aloitanko vaiko lykkäänkö? Nyt just jos olis pakko päättää niin lykkäisin... kaikki ne kysymykset miten mä meinaan jaksaa puristaa ja missä välissä lukea ja kirjoittaa ja treenata ja miettiä – hyviä kysymyksiä, alkaa mennä pupu pöksyyn ja sanoa että odotetaan, aloitetaan tammikuussa. Mä vaan niin hirveen kamalan kauheesti pelkään, että tammikuussa on jo seuraava syy ja seuraavana syksynä sitä seuraava syy... mä en halua et tää jaa haaveeksi, mä haluan tätä – aikuisten oikeasti! Tammikuussa voin vaan ottaa lastenvahdin viihdyttämään poikia, jotta voin lukea ja kirjoittaa ja harjoitella ja miettiä, nyt en voi. Tuijotan mun kalenteria ja mietin ja pohdin – tekee mieli lykätä ja paeta, ei tee mieli aloittaa, pelottaa etten jaksa.

Suomikouluunkin pitäis valmistautua, se ei onneksi ole niin kovin iso asia, mutta kyllä se syksy pitäisi sentään jäsentää ja miettiä ja sen tunnin rakenne, miten mennään, millä lauluilla, millä leikeillä, millä... Ihanaa on silti päästä opettamaan. Ihanaa päästä tekemään jotakin muuta, edes kahdesti kuukaudessa, edes Suomikoulussa. Tunsin alkavaa tehokkuutta vastatessani opekokousmeiliin, mä alan ehkä löytää jostakin sisältäni sen pitkään lomailleen opettajan. Silmäilen yhtä lasta vaille täyttä ryhmääni, yksitoista 0-2 vuotiasta, ja innostun.

M:n sosiaalistentaitojen syksyn aikataulu tuli ja aika lähellä oli etten kapsahtanut sen ohjaajan kaulaan kun saatiin aika keskiviikolle, suoraan toimintaterapian perään... yks ajokeikka vähemmän ja keskiviikkona saatiin vähän hitaampi aamu poikain kanssa. L heittää sen työmatkalla toimintaterapiaan ja terapeutti siirtää sosiaalisten taitojen ryhmäohjaajalle ja mä noukin sen klinikalta vasta vähän vaille kymmenen. Maanantaisin sillä on puheterapia ja toimintaterapia syksyllä samaan tyyliin, mikä poistaa meiltä kokonaan nää katastrofaaliset lähdöt... vähän vaille ysi ON paha ja vähän vaille kymppi on NIIN paljon PAREMPI!  Seitsemän viikoittaista aikaa, mutta ”vaan” viis keikkaa ja psykologi päälle, tästähän tulee suorastaan helppoa! Vielä kun se M:n koulunalkamisen päivä selviäisi...

M lämmittelee mun fleecessä. Oikeesti jalkaan riittäis pelkkä laastari, mutta silloin ei pysty kävelemään.