sateen kastelemat ajatukset

Sataa ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun alun ja silloin se oli ukkoskuuro, nyt ihan oikea vesisade, sellainen tasainen tihku... M pukeutui säänmukaisesti ja lähti toimintaterapiaan ja ABA:an kumppareissa ja sadetakissa, mä olisin kyllä laskenut sen ilmankin. Pienessä tytössä jolla on shortsit ja kumpparit on jotain hellyyttävää, jotain rutistettavan suloista.

Jos olis lauantaiaamu lähtisin lenkille tohon pehmeään sateeseen, se tuoksuu taivaalliselta pitkän kuivan kauden jälkeen. Marraskuussa mä tiedän että kiroan sen saman sateen kun rattaat on märät ja sateessa pakkaan lapsia autoon ja pois autosta ja kaikkialla on vettä. Nyt se tuntuu hyvältä.

Pitäis loikkia suihkuun ja hyödyntää tää aamu ilman M:aa, käydä kaupassa ja ehkä vaikka ajaa sinne kouluunkin... tässä on vaan niin mukavaa istuskella yöpaidassa ja siinä iänikuisen vanhassa fleecessä, siemailla kahvia ja tuumailla. Kai se on toi sade joka saa mut muumioitumaan tähän keittiön pöydän ääreen. Ryhmädynamiikan sääntöjen mukaisesti pojat leikkii rauhassa ja välillä vähän vilkuilee telkkaria, ei sitä tavanomaista huutoa ja riitaa ja rähinää mikä kuuluu silloin kun kaikki kolme on paikalla.

On kaikenlaisia ideoita... pitäiskö aina kerran kuukaudessa valokuvata yksi päivä? Pitäiskö teidät lukijat viedä valokuvakierrokselle meidän kodista? Eniten mä ehkä mietin M:aa... uuden blogin aihe ei ole autismi, mutta meidän perheellä ON ikioma autisti – ihana sellainen. Mitä kirjoitan siitä, kai mä kirjoitan niin kuin ennenkin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja ne pojat, sähköjänis ja sen rauhallisempi puolisko... musta tuntuu että sähköjäniksen korvat toimii paremmin kuin ennen, mä toivon että mä oon oikeessa, mä toivon että ne toimii ja että se on vaan ihan tavallinen keskimääräistä vilkkaampi poika. O on vihdoinkin oppinut menemään portaat ihan itse, se pitää kahdella kädellä kiinni seinästä ja kiipeää hitaasti ja varmasti, molempiin suuntiin ja mun sydän on täynnä ylpeyttä – kaikkein eniten siitä että mä näen miten tyytyväinen ja ylpeä se on, ihan itse.

Mun ihanat lapset, mun ihana perhe... ja iltapäivällä mä tiedän et oon valmis lähettämään kaikki kolme sisäoppilaitokseen. Sellaista se vaan on, äidin elämä.