paluu arkeen

L menee tänään töihin ja ekaa kertaa sitten mun sairastumisen meille muille koittaa ihan tavllinen arki. Arki ilman apukäsiä, ilman kummisetä A:ta tai kummitäti T:tä. Eiköhän tästä hyvä tule ja meidän arki on harvemmin harmaata ja tylsää... tai siis ainakaan tylsää, meillä ei ehdi olemaan tylsää.

Tuntuu et pitäis olla jotain tosi tärkeetä ja järkevää sanottavaa kun on ihan uus blogikin, vaan eipä tässä tavallisessa maanantaiaamussa nyt niin kummoisia tapahtumia ole... M lähti L:n kanssa puheterapiaan ja kohta me hypätään poikain kanssa autoon ja lähdetään hakemaan sitä... sieltä ruokakauppaan, ruokakaupasta kotiin lounaalle ja O:n päikkäreille, iltapäivästä leikkideitille Stefanien luo. Kanasten piti tänään muuttaa sinne, vaan eipä me vielä taideta pystyä noista luopumaan.  Kotiin laittamaan ruokaa, lapset nukkumaan ja sama taas huomenna alusta pienin variaatioin... koulun alkuun kolme viikkoa, mun koulun alkuun olis viisi – en vieläkään ole päättänyt mitä sen asian kanssa teen.

Eilen illalla soi ovikello. Yleensä meillä soi iltaisin ovikello vain jos Koira on karkuteillä ja niinpä vaistomaisesti ensimmäisenä tarkistin katseellani että onhan se paikalla ja kyllä se oli. Toinen vaihtari on et se on joku lehti tai pölynimurikauppias... tällä kertaa oven takana seisoi pieni poika, naapurin Isaiah, se tuli pyytämään M:aa ulos... jos M ei hetkeä aikaisemmin olis pudonnut keitiön jakkaralta, satuttanut selkäänsä ja naarmuttanut kantapäätään verille olisin ihan vuoren varmasti puskenut sen pihalle pyöräilemään... Mä toivon että tämä tilaisuus ei ollut ainutkertainen, toivon, toivon, toivon ja viimeistään ylihuomenna mä talutan M:n soittamaan sitä naapurin ovikelloa. Tämä monissa perheissä kiusaksikin asti tapahtuva ovikellon soiminen ja lasten pihalla laukkaaminen ei meillä ole mikään itsestäänselvyys, itseasiassa tätä ei ole vielä koskaan tapahtunut ja mä juhlin tätä edelleen sisäisesti... meidän alue kuhisee lapsia ja pelkästään tällä meidän suoranpätkällä on pitkälti toistakymmentä tenavaa. M ei vaan ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut heistä eikä kukaan näin ollen myöskään M:sta, siitä vähän kummallisesta tytöstä joka ei katso silmiin, eikä puhu mitään, puuhailee vaan omiaan... Kiitos Isaiah, jos sulla – pienellä pojalla – olis aavistustakaan miten hyvältä se musta tuntui, miten ilahtunut M oli omalla tavallaan...