Se on omalla
tavallaan täysin järjetöntä, irrationaalista, ja samalla ymmärrän oikein hyvin
itseäni. Silti, kaikesta huolimatta se on hämmentävä tunne. Pitkästä aikaa mun
elämään on astunut aivan valtava pelko menettämisestä. Kai tää on jonkinlainen
PTS reaktio tai jotakin, mutta ajatuskin siitä et M menis kouluun eikä olis
tossa – mun valvovan silmän alla – 24/7 on vähintäänkin ahdistava. Mulla on
loputon tarve pitää lähellä, suojella ja vaalia... paljon enemmän kuin ihan
oikeasti olis tarpeen. Järki tietää et ei tarttis, että sillä on osaavat
ihmiset koulussa ja terapiassa ja... ja ne kaikki osaa ja tietää ja huolehtii
ja soittaa. Sydän ei vielä sitä ymmärrä, sydämellä on edelleen hätä, ihan
hirvittävä hätä. Sydän tarvitsee aikaa ja ymmärrystä. Aikaa on, ymmärryksestä
en tiedä.
Kolmen päivän retkellä me kierrettiin neljä koulua. Kouluista kaksi on julkisia yliopistoja ja kaksi yksityisiä. Kouluista yksi oli pieni, kaksi keskikokoista ja yksi suuri. Tämän kuun loppupuolella edessä on vielä retki tytön ykkösyliopistoon ja sen pienempään sisarukseen. Alun perin oli ajatus vierailla vielä osavaltion pohjoisosan julkisessa yliopistossa, mutta kesän retkellä löytyi parempia vaihtoehtoja. Kouluvierailuilla tutustutaan koulun lisäksi myös paikkakuntaan, jolla koulu sijaitsee. Onhan silläkin väliä minkälaisessa ympäristössä kampus sijaitsee ja onko siellä mitään tekemistä koulun ulkopuolella. Näistä meidän kouluista Tättiksen ykkös- ja kakkosvaihtoehdot sijaitsevat Seattlen alueella. Nämä vaihtoehdot antaisivat tytön asua kotona ja säästää siten asumiskuluissa ja kun työpaikkakin on jo olemassa, olisi kaikin puolin helppoa pysyä täällä kotinurkilla. Yksi kouluista on osavaltion toiseksi suurimmassa kaupungissa, kaksi pikkukaupungeissa ja yksi paikassa, jossa ei o...
Kommentit
Lähetä kommentti