hupsista

Jos lääkärin viimeiset sanat vastaanotolta lähtiessä on älä sit... Älä sit leikkaa sormeen, saa haavaa, kaadu, kolhi päätäs, aja kolaria. Mikä on todennäköisyys että seuraavien päivien aikana lyön pääni, leikkaan sormeen, saan haavan, kaadun, kompastun, putoan, ajan kolarin tai tulen ajetuksi tai... pitäis kai maata peiton alla sängyssä ja olla varovainen. Mä en osaa olla varovainen ja jos oon niin varmasti jotakin tapahtuu... kätkekää siis kaikki terävä ja autonavaimet.

”Ei kai tässä nyt vielä K-vitamiinille tartte mennä kun sulla ei ikenet tai nenä vuoda... onko isoja mustelmia?” - Ei. ”Onko vatsakipuja?” - Ei enää. ”Älä sit...” Kummasti siinä istuessa alkaa päätä särkeä ja vähän ehkä huimaakin. Sattuisko vatsaan? Tuntuuko ehkä vähän veren makua suussa? Autosta soitan L:lle ja sanon et kertoo sit ensiavussa et mun INR oli päälle viiden että ne tietää et vuodan kuiviin... siis sit kun oon kolinut, leikannut, kaatunut, kolaroinut...

Nyt me lähdetään balettiin ja kirjastoon ja mä keskityn olemaan satuttamatta itseäni.             


Viikko sit mä yritin sille respalle sanoa et varmaan pitäis se INR kattoa sen taudin jälkeen... ei kuulemma tarvinnut. Mistä löytyis tasapaino? Hyytymättömyysklinikan hyydyttävät tyypit halus mut sinne jatkuvasti ja oli niin tarkkoja et hermot meni... Kardiologin puulaakissa taas respa tekee välillä lääketieteellisiä päätöksiä. Kiva.